Tämän sotataiturittaren nimi oli Elisabet, ja hän oli merkillisesti Englannin kuningattaren Elisabetin näköinen, sellaisena kuin tätä vieläkin näkee vaskipiirroksissa. Tällä meidänkin Elisabetilla oli korkeat hartiat, ja hän, kuten Essex'in kreivin armaskin, sanoi tahtovansa olla ja pysyä neitsyenä päiväinsä loppuun asti. Niin, tämä Elisabet oli hilpeä mieleltään ja ketterä kieleltään, oli lukenut koko joukon romaaneja ja lauleli heleänkirkkaalla äänellään berliniläisiä oopera-aarioita. Minä kun suoritin maksun hänen paloviinastansa aina puhtaassa rahassa — Kaarlo Suuri antoi omasta ja sotalaumansa puolesta pelkkiä velkalappuja, — niin olin minä päässyt hänen erityiseen suosioonsa. Neronsa ja viinatynnyrinsä kautta oli eukolla niin suuri vaikutus sotajoukkoon ja sitä tietä päällystöön, että hänestä tuli todellinen jäsen sotaneuvostoon, ja aina hänellä olikin sananvuoro, kun keskusteltiin retken jatkamisesta.
Koska muorin hevonen oli niin pahoin uupunut kuin Saalfeldin ja Auerstädtin sankarit ikinä saattoivat olla, ja koska viinatynnyri vain hitaasti seurasi hevosta ja komppania taas uskollisesti ja kiinteästi viinatynnyriä ja ylipäällikkö taas komppaniaa, niin oli se juuri meidän kuningatar Elisabet, joka johti koko retkeä, eikä päivässä kuljettukaan kuin pari kolme virstaa. Ja niin sovitettiin marssi aina, ett'ei yötä oltu milloinkaan kaupungissa, vaan joka kerta jossakin kylässä, missä sotamiehillä oli täysi toimintavapaus ja kuningattaren hevosella maksuton muona. Silloin tällöin levättiin aina kokonainen päivä.
Tällä tapaa ei tosin pitkälle päästy, mutta sen sijaan liittyi joukkoomme yhä uutta sotaväkeä, niin että meitä pian oli lähes 200 miestä. Sen lisäksi oli meillä kaksi ratsastavaa rakunaa ja neljä torvensoittajaa.
8. Yliadjutantiksi.
Neljännen päivän iltana otti Kaarlo Suuri minut syrjään. Olin huomannut hänen hautovan mielessään suuria aikeita.
— Herra tohtori! — sanoi hän. — Sodassahan sitä ihminen onnensa saavuttaa. Kahdeksan vuotta olen ollut luutnanttina; nyt minusta tulee kenraali, nyt tahi ei milloinkaan. Minulla on komennettavinani lähes 200 miestä. Ennenkuin olemme saapuneet Oder virralle, on minulla kenties kaksituhattakin, jotka minä vien kuninkaalle. Mutta minä vien ne hänelle vasta muutamain sankaritöitten perästä. Minä hyökkään rykmenttieni kanssa Saksiin ja ahdistan vihollista takaapäin.
— Mitenkä? Ettekös te aiokaan Berliniin? — kysyin minä, muistellen yksinäistä Fredrikaa.
— En, vaan oikealle, Mittenwaldea kohti. Tohtori, ei tuo sotapapin ammatti teille sovi. Ruvetkaa sotilaaksi. Minä annan teille sotilashatun ja sinisen takin ja miekan ja hevosen. Teistä tulee minun yliadjutanttini. Te olette, sen minä tiedän, taitava matematikassa ja piirustamisessa. Minä voin käyttää teitä tiedusteluretkillä ja seutujen tarkastajana.
Siinä ei auttanut vastustaminen. Minä otin vastaan yliadjutantin viran, se kun ainakin kohotti minut hevosen selkään, jossa minulla oli paremmat toiveet päästä pikemmin Fredrikan luokse. Minä vannoin uskollisuutta Kaarlo Suurelle ja vaihdoin minulle jo ojennetun ylipaimenen sauvan Pietarin miekkaan, vaikk'ei minulla ollut aikomusta hakata keneltäkään korvaa pois.
Sotapäällikkö luki jo samana iltana sotalauluansa, nimitti uusia kapteeneita, korpraaleja ja luutnantteja, esitti minut yliadjutanttinansa ja julisti hämmästyneille joukoilleen jättiläis-aikeensa.