— Niin, toverit, — huusi hän, levitellen käsiänsä, — se on päätetty! Meidän sankarityömme on jälleen korkealle kohottava Preussin kuulun ja maineen. Suuren Fredrikin henki liihoittelee ympärillämme. Vapiseva, verta vuotava isänmaa katsoo meihin, ja mekö, toverit, mekö antautuisimme häpeälliseen orjuuteen? Mitä on meillä valittavana? Voitto ja kunnia tahi armottoman pitkä matka Franskalaisten orjuuteen. Ken minulle uskollisena tahtoo taisteluun lähteä Jumalan ja kuninkaan ja isänmaan puolesta, hän yhtyköön minun kanssani huutamaan: Voitto tai kuolo!
Puhe sai aikaan suuren innostuksen koko sotajoukossa. Useimmat huusivat: Voitto tai kuolo! Moniaat vaan, jotka himoitsivat Berlinin lihapatoja, pistivät pilkallisesti väliin: tai näppien nuolo.
Kuningatar Elisabet oli läsnä hänkin. Varsin selvään huomasi, kuinka syvästi hän oli loukkautunut siitä, että näin tärkeihin toimiin oli ryhdytty, häneltä neuvoa kysymättä. Hän nuuskasi tuon tuostakin, milloin pilkallisesti pudistellen päätään, milloin nyökäyttäen sitä uhkamielisenä.
Seuraavana aamuna — me olimme Brandenburgin lähitteillä — läksi sotajoukko liikkeelle. Kaarlo Suuri, uljaana kuin roomalainen imperaatori, ratsasti etunenässä. Hänen rinnallaan ratsastin minä kovasuisen hevosen seljässä. (Se oli viimeisestä yöpaikasta sotatarpeita varten "rekvireerattu".) Vasemmalla vei lavea vallantie Berliniin; oikealle kulki kunnian ja kuolemattoman nimen ahdas, lokainen sivutie, luullakseni Mittenwaldeen päin. Me, nimittäin imperaatori ja minä — minä puolestani verta vuotavin sydämin — emme tienhaarassa hetkeäkään epäilleet, vaan käännyimme sankarien reitille oikeaan. Armeija seurasi meitä. Viimeisenä kulkivat markitantin rattaat.
Mutta tienhaaraan päästyään, kuningatar kääntyikin rattaineen vasemmalle, Berliniin päin. Tuskin oli takimmainen rivi nähnyt viinatynnyrin kääntyvän lavealle tielle, niin horjahti sekin, kääntyi ja läksi, sanaakaan sanomatta, marssimaan sen perässä. Naapurin esimerkki tarttui naapuriin; yksi toisensa perästä teki koko-käännöksen, jätti nimensä kuolemattomuuden sikseen ja tallusti huojuvain rattaiden jäljissä, kunnes ei meitä enää ollut kuin me kaksi, nimittäin imperaatori ja minä, edellinen syventyneenä suuriin sotasuunnitelmiin, minä hiukenevin sydämin ajatellen Fredrikaani.
Sitä suunnatonta tuskaa, mikä täytti Kaarlo Suuren, kun hän äkkiä huomasi sotalaumain olevan tiessään! Tuolla se vaeltaa, rakkaan tynnyrinsä perässä, selkä meihin päin, ja sotalaumain etunenässä kuningatar Elisabet, istuen viinatynnyrinsä päällä, niinkuin sotasankari riemuvaunuissansa. Siellä hän paraillaan heleällä kulkullansa hulluttelee:
Rai'u, elon riemu,
Lamppus kun hehkuu viel'!
Imperaatori oli pakahtua vihasta. Me ratsastimme valapattoisen armeijan perään. Me huusimme: Seis! Mutta vasta silloin kuin ylpeä kuningatar suvaitsi pysäyttää rattaansa tässä riemukulussa, vasta silloin tottelivat nuo kurittomat sotasankaritkin.
Nyt aloitti luutnantti jyrisevällä äänellä filippikansa — eikä ole Xenofontin eikä Plutarkon sankareista yksikään suuremmalla voimalla puhunut. Sotamiehet kuuntelivat puhetta hyvin hartaasti ja tuiki tarkkaavaisina, silloin tällöin kumminkin salavihkaa vilkaisten viinatynnyriin päin: eihän vaan luikkine matkoihinsa!
Enkä tiedä, mikä tuosta ylimmäisen sotapäällikön jyrisevästä puheesta lopultikaan olisi ollut seurauksena, sillä kuningattaren rattaat alkoivat taas varsin arveluttavalla tavalla huojua ja vaajua, ellei uusi tapaus olisi äkkiä vetänyt kaikkien huomiota puoleensa.