9. Kaarlo Suuren armeija marssii.
Täyttä laukkaa kiiti parhaillaan meitä kohti Berlinin tieltä muuan husariluutnantti. Niinkuin julma keisari Chaumigrem aasialaisessa tarussa aloittaa verenhimoisen, mutta urhean Pegun historian jyrisevillä sadatuksilla, niin lähetti tämäkin pyytämättä, käskemättä edellänsä alkusoiton, jossa viiden minutin aikana tärisi pelkkiä kirouksia.
— Mihin h——tiin teitä viedään? — kiljui hän. Franskalaiset ovat hyökänneet Berliinin. Meidän sotajoukkomme on katkaistu. Kuningas on Küstrinin kautta peräytynyt Länsipreussiin. Meidän täytyy koettaa jollain keinoin päästä tästä puikahtamaan Oderille, Silesiaan.
— Tulimmaista! — paukautti Kaarlo Suuri hänelle. — Me olemme
Preussilaisia, herra, emmekä puikahtele. Me murtaumme läpi.
Tämmöinen mahtisana teki tuohon raivoavaan Chaumigremiin valtavan vaikutuksen. Mustia viiksiänsä, kierrellen hän astui kunnioituksella meidän päällikkömme tykö.
— Jos te, — puhui Kaarlo Suuri ylevällä tavalla, — jos te tahdotte liittyä minun joukkoihini, jotka olen kerännyt, pelastaakseni ne kuninkaalle, niin olkaa tervetullut. Siinä tapauksessa saatte komennettavaksenne koko ratsuväen, mikä jo saapuvilla on (nimittäin ne kaksi rakunaa ja neljä pillipiiparia), ja johon vielä lisää odotan, mutta kaikki tämä minun johtoni alla. Ja nyt — pataljona, oikeal-le! Seuratkaat minua! Ensimmäinen, joka edes ajatteleekaan kääntyä Berliinin päin, otetaan kiinni karkurina, ja minä hirtätän hänet lähimpään puuhun. Mars!
Ja niin sitä lähdettiin jälleen eteenpäin tuota kaitaa ja kuraista kunnian tietä. Ei yksikään enää katsahtanut Berliniin päin. Hirsipuita ei peljätty, vaan Franskalaisia. Itse Elisabetkin seurasi nöyrästi armeijaa. Kainoudessaan oli hän nyt myös astunut maahan viinatynnyrinsä seljästä.
Sotajoukossa vallitsi sanomaton hämmästys. Ovatkohan Franskalaiset jo Berlinissä? Mistä sitä väkeä vaan joka paikkaan piisaa? Taivaastako niitä sataa, vai?
Pää oli nuukallaan minullakin. Napoleon oli niin muodoin saanut valtaansa puolet Preussin kuningaskuntaa, Fredrik Suuren valtakunnan pääkaupungin ja minun Fredrikani. Voi! Fredrika oli sittenkin ollut oikeassa, huudahtaessaan ennustavan henkensä voimassa jäähyväishetkenä: "Ferdinand, me emme enää milloinkaan näe toisiamme!"
Kuinka kauheasti olivat asiat muutamassa päivässä muuttuneet! Preussin sotalaumat, joitten edessä aikoinaan koko Europpa oli vavissut, oli nyt lyöty; ihanaan kukoistukseen ennättänyt kuningaskunta oli yhdellä ainoalla iskulla maahan muserrettu; minun morsiameni oli maailman kohteliaimman ja urhoollisimman kansan vallassa; minun patronani, riikinkreivi, oli piiritetyssä kaupungissa, jonka jo Tillykin kerran ennen oli polttanut poroksi; minun kirkkoherra-kuntani oli — taivas ties missä; ja minä, rauhaa rakastavainen Doctor philosophiae, Magister bonarum artium, nimityksen saanut kirkkoherra y.m., minä en kaikesta tuosta ollut enää rahtuakaan, olin vain — Kaarlo Suuren yliadjutantti!