Mutta todellakin, kun minä tuossa, kohtaloitani harkiskellen, ratsastin vuoroin luutnantti-kenraalini, vuoroin tuiman Chaumigremin rinnalla, mielikuvituksiini vajonneena, milloin muistellen Fredrikan kuvaa, milloin katonrajoista kammiotani, ja väliin äkkiä heräten Rosinantteni kompastuksiin, katsellessani outoja seutuja edessäni, vieraita kasvoja, viiksihuulia rinnallani, marssivaa sotajoukkoa takanani, — silloin piti minun ny'äistä nenästäni tai nipistää käsivarteeni, ollakseni varma, että kaikki tämä on täyttä totta eikä unta.
Aika ajoin minua harmitti, ajatellessani, että minun täytyy olla mukana näissä sotaisissa seikkailuissa, sen sijaan kuin minun pitäisi päästä lemmen siivillä lentämään Berliniin. Mitäpäs pahaa Franskan keisarin marsalkat olisivat tahtoneet tehdäkään poloiselle bonarum artium magisterille, joka kaikeksi onneksi ei vielä ollut ennättänyt painattaa kuuluisia voittolaulujaan? Mutta silloin löi taas hetki, joka sai minut tyytymään kohtalooni, ja se tapahtui joka kerta kuin mieleeni iski — ei Fredrikan uskollinen rakkaus eikä voittajan jalomielisyys, vaan — rahakukkaroni. Milläs minä eläisin Berlinissä? Opetustuntini oli jo annettu muille: voittokuluni olivat olleet turhaa työtä. Yliadjutanttina oli minulla, selvällä sotamiehen kielellä sanoen, vapaa ruoka ja vapaa asunto. Ja kukapas tietää, ajattelin minä, miten pitkälle pääsetkään sotilaallisella urallasi? Mitäpäs Moreau muuta oli kuin pelkkä advokaati, mutta hänpä se sittenkin teki samallaisen kuuluisan palausretken kuin Xenofontikin! Menepäs takaamaan, ett'ei joku filosofian tohtorikin vielä hämmästytä maailmaa palausretkellänsä!
Kaikellaiset pahat huhut, jotka tiesivät Franskalaisia kihisevän Berlinin ympäristöillä, saivat sotajoukkomme siirtymään yhä kauemmas etelään. Me koetimme kyllä innostuttaa toisiamme sankaritöihin ja haastelimme tuon tuostakin murtautumisesta vihollisten linjain läpi: mutta Chaumigrem ei ollut sittenkään ihan väärässä, puhuessaan puikahtamisesta, sillä me kuljimme kuin kuljimmekin ristiin rastiin viheliäisiä kyläteitä kuin mitkäkin laukkukauppiaat. Kuningattaren rattaitten edessä oli monta hevosta; kaksi päivää astuttiin pikamarssissa, ja kunnon talonpojat toivat meille uskollisesti tietoja, millä tienoin vihollisia milloinkin oli nähty, ja laupiaassa anteliaisuudessaan antoivat meille ilmaiseksi ruokaa ja juomaa. Mutta näin he vaan kaikki haastoivat: "Painakaa Silesiaan. Franskalaiset ovat jo Frankfurt an der Oder'issa."
10. Voittoisa kahakka.
Toisena iltana, siitä lukien kuin oli käännytty oikealle Berlinin vallantieltä, kävimme pääkortteriin erääsen viheliäiseen kyläkapakkaan.
— Totta tosiaankin — sanoi luutnantti tuimalle Chaumigremille, kun vartijat oli asetettu ylt'ympärille, — totta tosiaankin minä teen vielä Napoleonille tepposet hänen selkänsä takana.
Ja sen sanottuaan hän naurahteli varsin hyvillään, josta jokainen huomasi hänellä olevan mielessään paljo muutakin, vaikk'ei hän kaikkea sanokaan.
— Saattaa olla, — mörähti Chaumigrem. — kunhan ei vaan Napoleon antaisi meitä huomenna tepposillaan selkään.
Kylmä väristys kävi ruumiini läpi, sillä ajattelinhan minä tietysti selkä kultaani minäkin.
Chaumigremin barbarinen päähänpisto pani meidät miettimään. Ääneti olimme kaikki kolme.