Äkkiä ponnahdimme me pystyyn ja seisoimme suorina joka mies kuin kynttilät, sillä ulkona pamahti useampia pyssynlaukauksia, ja samalla kuului meidän miesten huutoja: "Franskalaisia! Vihollisia! Ulos joka mies!"
Rumpu pärisi. Torvensoittajat puhalsivat kuin henkensä edestä. Chaumigrem oli kalmanvaalea. Minä, salatakseni kauheata säikäystäni, riehuin kuin riivattu ympäri kapakkaa ja huusin:
— Hakkaa päälle, uljaat Preussin miehet! Hakkaa päälle!
Minä koetin löytää ovea, mutta ihmeellinen sokeus oli tullut päälleni. Min'en löytänyt sitä. Hädissäni löin minä vanhalta emännältä kaikki kaapit rikki ja kiljuin yhä kovemmalla äänellä:
— Ulos, Preussilaiset! Uljaat Preussin pojat, älkää jättäkö minua!
Emäntä voivottamaan kauheasti; lapset parkumaan minkä kulkusta läksi; koirat ja kissat kiitämään pitkin pöytiä ja tuoleja ja vihdoin ylös kuuman uunin päälle.
Tämä sekasorto, tämä huuto ympärilläni teki kauhistukseni entistä suuremmaksi. Min'en enää osannut uskoa muuta kuin että tupa on Franskalaisia täynnään, ja että he täällä nyt parhaillaan keihästelevät lapsia pistimiinsä.
— Jos nyt, — ajattelin minä, — jos nyt taivas vielä tämän ainoan kerran armahtaisi minua, niin en enää milloinkaan rupeaisi yliadjutantiksi, en milloinkaan.
Minun riehumiseni ja kirkumiseni olivat Kaarlo Suuren ja Chaumigremin silmissä kaikeksi onneksi ilmenneet aivan toisenlaisessa valossa: he pitivät sitä uljuuteni ja rohkeuteni merkkinä. Se se heillekin antoi uutta miehuutta. He paljastivat miekkansa ja astuivat portaitten edustalle kerääntyneitten joukkojen luo. Minä seurasin heitä.
Voi kuinka hyvältä tuntui siellä ulkona, pimeässä! Siellähän ei minua kukaan voinut nähdä. Siellähän minun sopi, jos kovin kovalle alkaisi ottaa, panna kenenkään estämättä toimeen palausretki Moreaun tai Xenofontin tapaan. Minä on ole suinkaan pelkuri, mutta tällä kertaa oli sanomaton kammo saanut minut valtoihinsa. Sitä paitsi olen minä jo pienestä pitäin ollut vähän arjempi illanpimeässä kuin päiväs-aikaan.