— Adjutantti esiin! — komensi Kaarlo Suuri. — Käykää kahdenkymmenen miehen kanssa hautausmaalle päin. Siellä on vartijoittemme päälle rynnätty. Jos tarvis tulee, pankaa sana; me riennämme sitten teidän avuksenne. Tämä on toistaiseksi vaan etuvartijain kahakkaa.
Näin hän käski. Kaksikymmentä miestä läksi astumaan hämärissä häämöittävää kirkontornia kohti. Ja minä, onneton Magister bonarum artium, — minun ei auttanut muuta kuin asettua miekka kädessä heidän etunenäänsä.
— Hittoko sitä riivaa, tuota luutnanttia? — ajattelin itsekseni. — Eikös hän enää ole muistavinaan, että minä Berlinissä asuin katon rajassa?
Mutta kunniantunto toi pian rohkeutta rintaani. Saavuttuamme hautausmaan kohdalle, musteni äkkiä silmissäni: meitä ihan vastapäätä oli vanha kiviaita, jossa kasvoi vanhoja pensaita, mutta minä luulin kiviaitaa franskalaiseksi sotaväeksi ja pensaanhaaroja pistimiksi. Minä hyppäsin syrjään ja huusin kamalalla äänellä, niinkuin olisi kummituksia edessäni:
— Ampukaa, pojat! Ampukaa!
Vasta kiväritulen valossa huomasin olevani taistelussa kunnian-arvoisen kiviaidan kanssa.
— Pardon, pardon! (Armoa, armoa!) — kuului samassa useampia huutoja, ja seitsemän miestä keveätä franskalaista jalkaväkeä ryömi esiin kiviaidan juurelta, jonne he olivat lymynneet, ja laskivat aseensa maisterin jalkain juureen.
Jos olisivat, hupsut, pitäneet suunsa kiinni, niin ei olisi heitä kukaan huomannutkaan.
Vangit luettiin, sittenkuin kaikki aseet oli otettu heiltä pois, ja vietiin pääkortteriin. Sanomattakin on selvä, että minä jonkunmoisella ylpeydellä astuin Kaarlo Suuren eteen tallilyhtyjen, lamppujen ja päreitten valossa.
Hän syleili minua koko armeijan nähden.