— Herra adjutantti! — lausui hän. — Teidän rohkeutenne, teidän älykkäisyytenno tuottaa teille kunniata. Teidän toimenne tässä kahakassa olen minä ensi tilassa esittävä hänen majesteetillensa kuninkaalle.
Vangeilta saimme tietää, että yksi komppania franskalaista keveätä jalkaväkeä oli saanut käskyn majoittautua tähän kylään. Ensimmäisten laukausten perästä oli se kumminkin heti vetäytynyt takaisin, kun ei osannut arvatakaan kohtaavansa täällä Preussilaisia, vieläpä niin suurissa laumoissa. Siihen luuloon heidät kaiketi olivat saaneet meidän laajalle asetetut vartijamme sekä rumpujen pärinä ja uljaitten pillipiiparien puhallus. Nämä seitsemän vangiksi otettua olivat joutuneet liian kauaksi pääjoukosta.
Iloissani kestitytin minä näitä maailmanvoittajia parhaalla, mitä meillä oli. Nehän olivat ensimäiset ihmiset, joita milloinkaan olin ottanut vangiksi, ensimmäiset Napoleonin sotasankarit, mitä eläessäni olin nähnyt. Miehet olivat mielissään ja kiitollisia minun suojeluksestani, ja minusta tuntui silloin vähän siltä kuin minä koettaisin päästä heidän suojelukseensa. Kysyttyäni näet, kuinka paljo Franskalaisia näillä tienoin liikkuu, sain kauhukseni kuulla, että kokonainen armeijakunta marsalkka Davoust'in johdolla marssii Saksista Berliniä kohti.
Minä tulkitsin heidän ilmoituksensa läsnäoleville päälliköilleni.
Kaarlo Suuri, riemuissansa sotajoukkonsa esikoisvoitosta, hykerteli käsiään.
— Tulimmaista! — puheli hän, — olenpa sittenkin tehnyt tepposia franskalaiselle armeijalle sen seljän takana.
Mutta Chaumigrem oli jälleen vaalennut, ja hänen silmänsä tuijottivat kylminä ja kankeina kuin lasipallot.
11. Toinen kahakka ja sen seuraukset.
Mikä minulle tuossa kuuluisassa urostyössäni erittäinkin tuotti mielen-ylennystä, oli se, ett'ei lähimmäisistäni ollut kukaan menettänyt henkeään, ei edes verenpisaraakaan. Se tosin ei ollut minun ansioni. Mutta tuon sotapäällikköjen ansion laita niin suurissa kuin pienissäkin kahakoissa näyttää minusta yleensäkin olevan vähän niin ja näin. Näöltään vähäpätöinen, usein aivan huomaamatta jäänyt seikka, jonkun korpraalin älykäs hoksaus, rumpalin sanasutkaus, rintamamiehen satunnainen hyvä tahi paha tuuli, — kaikki tuo usein vaikuttaa suuren tappelun onnelliseen ratkaisuun paljoa enemmän kuin sotapäällikön nero. Rykmentit ja pataljonat ja komppaniat, eivät ne taistelutantereella ole läheskään pelkkää konetta, niinkuin tavallisesti luullaan. Miltähän näyttäisikään todellinen psykologinen kuvaus Maratonin, Farsalon, Marengon ja Jenan tappeluista!
Aamun sarastaessa olimme jo valmiina lähtemään edelleen. Ilma oli kylmä, mutta meidän imperaatori arveli, että tänään saadaan vielä kuumaa kokea. Vihollisia vilisi kaikissa läheisissä kylissä, niin tiesivät talonpojat kertoa. Sotaneuvostossa päätettiin lähteä kulkemaan metsien halki halonvetäjäin teitä myöten.