Tuskin oli kylästä päästy, niin jo näimme tasangolla Franskalaisia joukkoja eri haaroilta astuvan suoraa päätä meitä kohti, yksin siitä metsästäkin, jonka oli määränä ottaa meidät suojaansa.
Ylipäällikkö ei tuosta hätkähtänyt. Stoalaisella tyyneydellä hän asetti sotajoukkomme tappelujärjestykseen.
Vasen sivusta ulottui erään rapakon reunaan, oikea nojautui vanhaan pähkinäpuuhun.
— Toverit! — lausui hän. — Älkäät unohtako, että te olette Preussilaisia, Meillä tosin ei ole sotalippua, mutta katsokaa minun valkoista töyhtöäni; se on kaikkialla liehuva teidän edessänne kunnian tiellä.
Tuohon tapaanhan puhui Henrik IV:kin kerran, pulaan jouduttuaan.
— Ellemme me voi ylivoimaa voittaa, — jatkoi Kaarlo Suuri, — niin ei meitäkään, Preussilaisia, kukaan koskaan voita. Pahin mitä meille saattaa tapahtua, on se, ett'emme tänä iltana enää aterioitse jossain viheliäisessä kylässä, vaan Ziethenin, Schwerinin, Winterfeldin ja Fredrik Suuren seurassa.
Sen voimallisemmin ei olisi Leonidaskaan osannut Termopylaissa puhua kuolemaan määrätyille Spartalaisilleen.
Meidän armeija olisi kuitenkin kaikessa kainoudessaan tyytynyt maalliseen silavaan ja hapanlohkoon ja naurishautoihin ennemmin kuin elysilaisiin herkkuihin. Ah, leipäkannikka Fredrikan kädestä olisi minunkin mielestäni ollut suloisempi kuin ambrosia kaikkien muinaismaailman sankarien seurassa.
Oli oikein kamala katsella, mitenkä vihollisen eri kolonnat verkalleen lähenivät sänkipeltoja pitkin. Tuon tuostakin kuului sieltä päin rumpujen pärinää.
Nolona istuin minä ratsuni seljässä lähellä pähkinäpuuta oikealla sivustalla. Chaumigrem parka oli sijoitettu vasemmalle sivustalle rapakon tai lammen pahaisen rannalle, missä hänen neljä pillipiipariansa pitivät pakanallista pauhua. Ei liene hänenkään mielensä ollut paljoa valoisampi.