Viimeistä kertaa ennen verilöylyn alkamista kiiti Kaarlo Suuri täyttä laukkaa minun luokseni.
— Herra yliadjutantti, — sanoi hän, — tänään on se päivä, jolloin teidän neronne on ilmenevä täydessä loistossaan. Mutta, minä pyydän teitä, älkää Herran tähden päästäkö urheuttanne kuohahtamaan yli laitojensa. Olkaa järkevä. Jos minä kaadun, niin otatte te päällikkyyden käsiinne. Vihollisia on liian paljo. Jos meidät lyödään takaisin, niin vetäydymme me jälleen kylään ja siellä hautausmaalla puolustamme itseämme viimeiseen mieheen.
Hän ratsasti pois ja jätti minut poloisen kuohuvan urheuteni huostaan.
Kuningatar Elisabet oli sillä välin tehnyt rattainensa rohkean liikkeen rapakon ympäri, päästäkseen kaiketikin senpuoleiselle peltotielle. Siitä taas olisi ilmeisestikin ollut haittaa tuiman Chaumigremin hyökkääville ratsuväen liikkeille, sillä hän alkoi kiroilla kauheasti ja pakotti itkevän kuningattaren kulkemaan vaunuineen päivineen ennen kahakan alkua rintaman esitse pähkinäpuuta kohti.
Tämä satunnainen manövri ratkaisi taistelun surkean lopun, ennenkuin se oli alkanutkaan.
12. Jatkoa.
Samassa silmänräpäyksessä kuin armeija oli kiinnittänyt kaipauksen ja rakkauden silmäykset ohikulkeviin rattaisin, samassa pamahti vihollisen puolelta ensimmäinen tykinlaukaus. Ja voi kauhistusta! Tykinluoti, niinkuin varta vasten tähdättynä, iski keskelle isoa viinatynnyriä, niin että nektari läksi kaikessa helmeilevässä kirkkaudessaan vuotamaan maahan ja hevoset kiitämään, rattaat perässään, pitkin peltoa.
Nyt näytti siltä, että samassa kuin tuo nektari oli vuotanut rikkinäisestä tynnyristä maahan, samassa oli sotajoukkomme sielukin lähtenyt karkuun. Eturivit horjahtivat; takimmaiset tekivät peräysliikkeen kylää kohti. Kaarlo Suuri komensi: eteenpäin mars! Mutta sielu kun oli tiessään, niin ei ollut enää elämätäkään, eikä mikään lähtenyt eteenpäin. Kaarlo Suuri oli hädissänsä unohtanut, että hänen valkoisen töyhtönsähän oli määrä olla viittana kunnian tiellä, mutta koska hän myötäänsä pysyttelihe rintaman takana, niin luulivat meidän miehet, että kunnian tie käy ihan varmaan kylään päin.
Nyt laukesi toinen tykki. Ratsuni oli ottanut peräti kummaksensa jo ensimmäisenkin; nyt se alkoi tuntea samallaista levottomuutta kuin isäntänsäkin. Min'en malttanut olla vilkaisematta taakseni: onko muka tie kylää kohti vielä nähtävissä.
Sen jälkeen aloitti vihollinen vähäisen kiväritulen. Ratsujoukko hyökkäsi oikeata sivustaamme vastaan. Silloin minä huutamaan kuin riivattu: "Ampukaa, pojat! Ampukaa!" Samassa painoin hattuni syvään silmilleni, ajatellen: "Jumala teitä suojelkoon!" ja aioin lähteä kylään. Mutta ennenkuin minä sain tuon kovasuisen pakanan allani kääntymään, laukaisivat kuuliaiset sotamieheni pyssynsä. Siitä säikähti sotaorhini yhtä paljon kuin minä itsekin. Se hyppäsi ensin pähkinäpuun alla tasakäpälää ylös ja sitten nelistämään täyttä laukkaa pellolle. Kaksi ratsastavaa jääkäriä laukaisi kivärinsä minua kohti. Mutta huomattuansa, ett'en minä kaatunutkaan, vaan päinvastoin, miekkaani heiluttaen, nuolen nopeudella riensin heitä kohti, — silloin he kääntyivät pakosalle. (Tuon miekan heiluttamisen laita oli sellainen, että miekka minulla tosin oli kädessäni, mutta minun täytyi samalla kädellä pidellä hattua putoamasta päästäni, ja siten mahtoi minulla olla tavattoman uljas sotilasryhti.)