Minun orhittani ei nyt enää pitänyt mikään, ei kuolaimet eikä päitset. Se painoi päänsä rintaa vastaan ja lensi kuin vimmattu vihollisten perässä. Minä kiroilin ja itkin ja huusin: "Seis, ptruu, seis!" Ei auttanut mikään, Se oli yhtä riivattua kyytiä. Jääkärit poikkesivat kujalle; minun pirullinen sotaratsuni poikkesi sinne sekin. Viholliseni eivät enää voineet kääntyä minnekään, ja silloin valtasi heidät hirmuinen kauhu, sillä minähän olin, vaikka vastoin tahtoani, ihan heidän kintereillään. He kannustivat hevosiansa yhä kiivaammin, ja minun Rosinantteni joudutti sitä mukaa juoksuansa sekin.
Pakenevat jääkärit pitivät minua varmaankin jonkinlaisena hiidestä heitettynä miehenä, joka oli vannonut iskevänsä suonta heistä. Tuon tuostakin he katsahtivat taaksensa ja kauhistuivat, nähdessään minun huitomisiani.
Voi. hyvät herrat! Olisittepa vaan tienneet, millaisella mielellä se voittaja oli!
"Kauempan' aina pot, pot, pot,
Kalkkuivat ratsun kaviot.
Jaloissa ryöppys multa,
Kivistä iski tulta."
Kujaset päättyivät vihdoin avaralle tasangolle, jonne franskalainen sotaväki oli asettunut leiriin. Sinne päästyä tekivät hevoset äkkinäisen käänteen, ja silloin irtaantui toinen jalkani jalustimesta; viholliseni hajosivat eri haaroille, muutamat sotamiehet leiristä tähtäsivät minuun ja ampuivat. Kirottu ratsuni loikkasi syrjään, ja minä putosin maahan kuin säkki.
— Hyvästi nyt, Fredrika! Hyvästi nyt, sinä petollinen maailma! — huokailin minä. Luulin näet olevani kuollut, ja samaa luulivat sotamiehetkin. He hyppäsivät naurusuin luokseni, ja siihen saapuivat äsköiset takaa-ajamanikin. Vavisten minä nousin ylös. He vaativat minulta miekkani ja saivat sen. Jalkaväen miehet aikoivat ryöstää minua, mutta jääkärit ottivat minut suojaansa, vannoen ja vakuuttaen, että minä olen miehuullinen mies ja kunnon mies. Tällainen ansaitsematon ylistys vihollisen puolelta oli sangen ilahduttavaa, mutta vielä enemmän iloitsin siitä, ett'en ollut ensinkään haavoittunut.
Nyt olin siis sotavankina.
Minua lähdettiin viemään erästä yksinäistä taloa kohti, ja matkalla sinne katosi minulta kello ja kukkaro ja kultainen sormus, Fredrikani muisto.
Tuvassa istui eräs översti murkinoimassa muutamien upseerien kanssa. Kerrottuani hänelle, kuinka minä olin ajanut jääkäreitä takaa hamaan leiriin saakka, ja kuinka siellä olin joutunut vangiksi, tiedusti hän nimeäni ja arvoani.
Mitä minun piti vastata? Sanoako olevani nimityksen saanut kirkkoherra? Maïtre des arts? Docteur en philosophie? — Hullunahan ne olisivat minua pitäneet.