Olihan Kaarlo Suuri nimittänyt minut yliadjutantikseen. Niinpä vastasinkin haikailematta: Adjutant-général.
Puvustansa mies tutaan, sanotaan, mutta tutaanpa se arvonimestänsäkin. Minutkin käskettiin heti kohta pöytään: kylmää paistia, malagaa, likööriä. Ystävällinen översti puhui minulle muutamia lohdutuksen sanoja sotavankeuteni johdosta: "Vaihtelevaista on sodan onni. Viisikymmentä vuotta sitten oli teillä Fredrik Suuri, meillä Rossbach; nyt on meillä Napoleon Suuri, teillä Jena."
13. Sotavankeus.
Upseerit nousivat ratsujensa selkään. Minut jätettiin leiriin vartijain huostaan nuotioille. En ollut vielä kokonaan päässyt noista entisistä vilunpuistutuksista, ja siksipä koetin hierautua lähempään tuttavuuteen nuotiotulen kanssa.
— Mitenhän lienee käynyt Kaarlo Suuren ja hänen urhoollisen sotajoukkonsa? — huokailin minä. — Minnehän lienee joutunut kuningatar rikkinäisine tynnyreineen? Ja minne joutunen minä?
Minun oli jo ennakolta annettu tietää, että minut viedään ensin Frankfurt an der Oderiin ja sieltä muitten sotavankien kanssa Franskaan. Minä tarjosin ihan vilpittömästä sydämestäni kunniasanani sen päälle, ett'en enää milloinkaan, jos vapaaksi pääsen, kanna aseita hänen majesteetiansa Franskan keisaria vastaan. Översti ei kumminkaan ottanut tarjoustani vastaan, minun kohtaloni kun oli riippuva ylemmän viraston harkinnasta.
— Vai Franskaan vainen, tohtori parka? — puhelin minä itsekseni. — Linnaan! Kuinka äkkiä tämä kaikki on keikahtanut! Jospa istuisit vielä kammiossasi katonrajaisessa, edessäsi äänetön, pitkä jono kattoja, istuisit, piippua poltellen ja lukien Plutarkon suurista miehistä tahi vaikka hienon maailman sanomalehdestä uutisia ja kulissintakaisia tarinoita! Mitä puuttuisi sun onnestasi? Päiväntyöt päätettyäsi, istuisit Fredrikasi vieressä, kauniita tuulentupia rakennellen tai runollisessa yksinäisyydessäsi uusia voitonvirsiä sepitellen!
Tässä muistuivat mieleeni minun preussilaiset voittolauluni, jotka yhä edelleen olivat taskussani. Kiireesti pistin käteni taskuun, vilkaisin ympärilleni, tarkasteleeko minua kukaan, ja viskasin käsikirjoitukseni tuleen, sillä voittolaulut vihollisen vankeudessa, laulut täynnä pilkkaa ja ylenkatsetta Napoleonia ja hänen sotalaumojansa vastaan, — sellaiset laulut olisivat pian saattaneet tehdä minut päätäni lyhemmäksi. Minä katselin niitten kuolemaa tulessa nyt yhtä suurella mielihyvällä kuin ennen olin katsellut niitten syntymistä innostuksen tulessa. Ei edes sekään voinut iloani himmentää, että ensi hädässäni olin käsikirjoitusteni mukana viskannut kutsumuskirjanikin tuleen.
Äkkiä tuli muutamia sotamiehiä luokseni — ne samat, jotka olivat minua ampuneet.
— Mitä te tuossa niin salaisesti poltitte? — kysyivät he ja mainitsivat vielä pari sanaa vakoilemisesta ja ammuttamisesta.