Minä en tiennyt, mitä vastata, ja tämä seikka se ei suinkaan tilaani parantanut, Nuo pahukset, huomasin minä, hieroivat vaan riitaa minun kanssani. He julistivat minut epäluulon-alaiseksi ja veivät minut vahtitupaan. Siellä minun piti antaa heille takkini, saappaani ja hattuni. He veivät kaikki ne mennessään. Enkä minä sen koommin nähnyt koko miehiä enkä tamineitakaan.
Päivän kuluessa kuulusteltiin minua vielä pari kertaa noitten poltettujen paperien johdosta, ja kun minä yhä vaan pysyin väitteessäni, että ne olivat olleet vähäpätöisiä perheasioita, yksityisiä kirjeitä, niin jätettiin minut kahden sotamiehen huostaan, jotka minun nähteni latasivat kivärinsä ja läksivät sitten viemään minua, niinkuin minulle ilmoitettiin, kenraalin pääkortteriin.
Ilman takkia, paljain päin ja paljain jaloin piti minun nyt kolkkona lokakuun päivänä astua vartijaini kanssa kolme tuntia. Likaisena ja repaleisena, puolialastomaksi ryöstettynä olin minä nyt kerjäläistäkin köyhempi, minulta kun puuttui vapauskin. Eikä ollut hengestänikään kovin suuria takeita, sillä hyvin lyhyeen Franskalainen sodassa lain lukee. Ken vakoilemisesta on syytetty, sen he hirttävät, mies paran, tahi ampuvat, vähääkään sitten enää välittämättä, hyväkseenkö mies sen pani vai pahakseen.
14. Yhteen yhdytään.
Yön lähestyessä ilmaantui silmieni eteen pitkät rivit nuotiotulia. Sinne kohti kulki meidän marssimme. Siellä oli Franskalaisilla melkoisen suuri leiri. Minut vietiin erääsen kylän ulkopuolella olevaan suureen maakartanoon. Kaikki huoneet siellä olivat kirkkaasti valaistut. Vartijoita sekä ratsain että jalkaisin oli oven edessä, ja eri aselajeihin kuuluvia upseereita loistavissa uniformuissa kulki sisään ja ulos.
Minut vietiin erään sotatoimiston eteen. Siellä luottiin minusta annettu raportti, kysyttiin nimeäni ja arvoani ja huudettiin sitten: "Viekää mies muitten vankien luokse!"
— Kyllä ovat ryöstäneet alastomaksi tuon miehen; oikein hävettää, — virkkoi yksi upseereista.
— Menkää, — sanoi toinen, — minä lähetän teille vaatteita.
Minut saatettiin leiriin ja jätettiin siellä sotavankeja vartioivan upseerin huostaan. Sotavangit olivat asettuneet nuotiovalkeain ympärille ja söivät parhaillaan niukkaa illallistansa. Minä liityin heihin. Mutta, kas tuossahan istuu kalpeakasvoinen ja mustaviiksinen Chaumigrem ja hänen vieressänsä Kaarlo Suuri, kumpikin syömässä höyryävää lientä savivadista, jota palvelukseen aina altis kuningatar Elisabet pitelee, pöydän puutteessa, neitseellisessä sylissään.
— Kas, siinähän minun sotapäällikköni! — huusin minä ihastuneena, nähtyäni nuo hauskat, tutut kasvot. — Tämäkö se nyt on se elysiläinen ateria Ziethenin ja Schwerinin ja Winterfeldin ja Fredrik Suuren seurassa?