Kuultuansa minun ääneni, kavahti luutnantti pystyyn ja sulki minut syliinsä.
— Kuinka, herra adjutantti! Oletteko hengissä vielä? Säilyihän siis, Jumalan kiitos, vielä yksi uljas mies kuninkaalle. Voi, me pidimme teitä jo menneenä miehenä! Ja taas tuo teidän kirottu kiivautenne! Minä näin, millä vimmalla te hyökkäsitte jääkärien kimppuun ja läksitte ajamaan niitä takaa. Teidän esimerkkinne sai minun jo hiukan lannistuneen väkeni jälleen innostumaan. Me hyökkäsimme pistin sojossa vihollista vastaan. Haavoitettuja oli kummallakin puolen. Oteltiin siinä sitten puolen tunnin verran, kunnes me jouduimme saarroksiin, ja vihdoin täytyi meidän antautua. Tulkaa, adjutanttini armas, tulkaa; minä tarjoan teille lientä.
Hän syleili minua uudestaan ja taas uudestaan. Urhoollinen Chaumigrem oli hänkin noussut ylös ja syleili minua. Kuningatar ojensi minulle läkkisen lusikkansa, ja vähitellen unohtui minulta oma kurja tilani.
Puolen tunnin perästä tuli päivystävä upseeri korpraalin kanssa.
— Kuka teistä, hyvät herrat, on yliadjutantti?
Kaarlo Suuri myhähti hyvillänsä ja osoitti minua kädellään, sillä franskaa hän ei osannut.
— Herra adjutantti, — sanoi upseeri, — mieleni on paha, että teitä on niin kehnosti kohdeltu. Tässä on teille lähetetty pääkortterista vaatteita, joita kenties voitte käyttää, ja samalla pari pulloa viiniä virvoitukseksi. Olkaa vakuutettu, että Franskalaiset osaavat vihollisissaankin kunnioittaa miehenkuntoa, ja että rosvot ja marodöörit ovat meillä aivan poikkeuksia.
Minä lausuin jalomielisille vihollisilleni kohteliainta mitä osasin. Ikävä kyllä en sillä erää osannut sen parempaa saada sanotuksi, kuin että maailmanvalloittajat (franskaksi se kuuluu paljoa uljaammalta: les conquérants de l'univers) ovat minut tänään jo toistamiseen voittaneet. Sanokaamme me Saksalaiset mitä hyvänsä, Franskalaiset ne sittenkin ovat maailman älykkäintä kansaa, meidän aikakautemme Kreikkalaisia. Halvin sotamieskin heillä pitää huolta somasta, arvokkaasta käytöstavasta, niinkuin meillä ainoastaan näyttelijät näyttölavalla. Sattuva sana tenhoaa heidät, sukkela ajatus on heille palkinnon veroinen, ja kunniantunto kohentaa heitä kaikkia. — Siinä kansassa on jotain henkevää eikä pelkkää perunaa ja olutta.
15. Karkuri.
Seuraavana päivänä vietiin sotavangit Frankfurt an der Oderiin. Minulle oli tuo kaupunki hyvin tuttu, ja oli minullakin kunnia olla monelle sen arvoisalle asukkaalle tuttu. Tämä kunnia oli kumminkin ylellisyystavaroita: moinen kunnia olisi nyt helposti saattanut maksaa henkeni. Aatelkaas nimittäin, että joku rehellinen frankfurtilainen olisi astunut talonsa portille ja tervehtinyt yliadjutanttia herra tohtoriksi ja tiedustellut niitä minun sota- ja voittolaulujani…