Kaupungin portille saavuttaissa tykytti sydämeni valtavasti. Minä painoin suuren upseerinhattuni syvään silmilleni ja kätkin nenäni, sen-aikuiseen keikaritapaan, syvälle kaulaliinaan. Minua hävetti astua tuohon tuttuun kaupunkiin vankien joukossa kuin mikä pahantekijä ikään, ja pahantekijäähän minussa hiukan olikin: olinhan valehdellut ja ottanut itselleni sotilaan-arvoja, joita ei minulla ollut.
Suuri lauma tyhjäntoimittajia oli alinomaa ympärilläni, — ei vainenkaan, en tahdo noin pahaa heistä puhua. Kaiketi he tulivat sääliväisyydestä tahi toivoen löytävänsä meidän joukossa jonkun ystävän tai armaan sukulaisen. Iltahämärä oli jo laskeutunut kaupungin yli, mutta sittenkin lymysin minä repaleisten matkatoverieni taajimpaan joukkoon, heidän astuessaan reippaasti avonaisin kasvoin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "katsokaa vaan, tällaista sitä saa kärsiä kuninkaan ja isänmaan tähden". Hyvällä omalla-tunnolla olisin minäkin voinut sanoa samaa, mutta sellainen hyvä avu, jonka on saavuttanut vastoin tahtoansa, on tikusta tikkuun ihan synnin näköinen. Vihdoin tultiin kenrali- ja platskommendantin luota yöpaikkaan. Meidät, upseerit, sullottiin huononpäiväiseen ravintolaan, kunniavahti ovella, vaikka olimme sekä suullisesti että kirjallisesti kunniasanalla vakuuttaneet, ett'emme omin luvin itseämme vankeudesta päästä.
Minun on tunnustaminen, ett'en minä tällä kunniasanalla ensinkään tarkoittanut täyttä totta, sillä allekirjoittaessani "yliadjutantti", ajattelin minä näin: pitäköön yliadjutantti vaan sotilaallisen kunniasanansa, johon herra tohtori ja maisteri ei ole sidottu.
Pimeän tultua pyysin päästä vielä kaupungille, tavatakseni muutamia ystäviä; minä tarkoitin: joitakuita huolimattomia vartijoita kaupungin porteilla. Se kiellettiin kohteliaalla tavalla, Kosk'ei minua kumminkaan tuvan ovella kukaan pidättänyt; kosk'ei minulta portilla kenkään kysynyt: minne matka; kosk'ei kadulla kukaan salvannut minulta tietä: ja kosk'ei edes kukaan pannut pahakseen, että minä menin kaupunginportille, raitista ilmaa hengittämään — vartija piti minua kaiketi franskalaisena upseerina — niin läksin minä empimättä koettelemaan onneani edelleen. Minä karkasin, selvästi sanoen, elikkä, niinkuin sanat jalossa sotakielessä kuuluvat: minä rantsioneerasin itseni. On näet sotakielessäkin löydetty sanoja, joihin saattaa kätkeä synnin ja häpeän, vaikk'ei sota muutoin niitä lainkaan kammoa: retrogradi-liike on samaa kuin pakoon pötkiminen; rekvisitioni on samaa kuin väkivallalla ottaminen. Siinä todistus yhä kehittyvästä kultturista siinäkin säädyssä, joka viran puolesta hävittää kultturia, ja joka etupäässä kerskailee suoruudesta ja avonaisuudesta.
16. Tallirenkinä ja kuskina.
Lienen juossut tunnin verran. Kuraisesta tiestä huolimatta minä todellakin juoksin, minkä suinkin jalat kannattivat. Vihdoin katsoin parhaaksi ruveta hiljentämään vauhtiani. Väsyneitten jalkojeni alla alkoi tuntua hauska, pehmoinen hiekka; ympärilläni humahteli illan ilmassa mäntymetsä; pääni päällä uiskenteli hopeinen kuu harmaitten pilvien lomitse. Tämä oli varsin romantillista, jopa runollistakin; jospa olisi ollut lisänä vielä epärunollinen illallinenkin ja olkivuode!
Kysymys oli nyt: minnekä suvaitsette matkustaa, herra entinen yliadjutantti? Millä teidän on aikomuksenne vast'edes elää? En todella osannut vastata kumpaankaan. Ja hyvä onkin, ett'ei maailmassa tuommoisiin vähäpätöisiin kysymyksiin välistä osaakaan mitään vastata. Sehän se juuri luo elämään viehätystä, kun niin usein saa avarassa maailmassa kulkea painaa ihan umpimähkähän, tietämättä mihin. Uteliaisuus ja toivo kantavat meitä kauaksi.
Tunsin kerran erään rikkaan miehen, jolla oli kaikkea tämän maailman hyvää yltäkyllin ja spleen (raskasmielisyys) vielä päälle kaupan. Kenties oli rikkaus juuri syynä siihen, että hän oli kyllästynyt tämän elämän yksitoikkoisuuteen ja inhosi sitä. Hän halveksi elämää, joka ei tuottanut hänelle yhtään huolta. Hän oli vähällä itse lopettaa päivänsä, pitkästyneenä kaiketikin sellaiseen olemiseen, jota hän ei osannut käyttää mihinkään. Ja mikä saattoi hänet päivästä päivään siirtämään tuon elämänsä langan katkaisemisen? Se oli — Spenerin sanomalehti. Yhä hän vaan tahtoi ennen kuolemaansa tietää, mitenkä maailmassa käy. Luettuansa sanomalehden, hän ajatteli näin: vai tällaista se olisi ollutkin kuolemani jälkeen, jos minä eilen olisin pistolinluodilla rantsioneerannut itseni? Hyvä sentään, että vielä ennen kuolemaani sain tietää tuon ja tuon. Ja niin tuo kunnon mies eli sanomalehtipäivästä toiseen, kunnes pari kauppamiestä rupesi niin ystävälliseksi, että kohteliaalla konnankoukulla, jolle he antoivat nimen bankerotti, veivät suurimman osan hänen omaisuuttansa. Nyt tuli hänen pakko ryhtyä työhön, ja hätä se puhalsi pois hänestä spleenin.
Nälkä on ilkeimmillään juuri silloin kuin ei tiedä, millä sen tyydyttäisi, elämä suloisimmillaan silloin kuin ei tiedä, millä sen säilyttäisi.
Tähän suuntaan lienevät kaiketi minun ajatukseni pyörineet tuossa humisevassa männikössä. Laahasin väsyneitä jalkojani yhä eteenpäin, uteliaana näkemään, mitä minusta lopultikin tulee, ja minne kohtalo minut viimeinkin vie. Silloin haukahti koira, silloin vilkahti valo akkunoista. Olin siis lähellä kylää.