Majatalon edessä seisoivat avonaiset vaunut, kaksi hevosta edessä, päät juuri sinne käsin, minne minäkin olin lähtenyt vaeltamaan. Vaunujen takana oleva lauta — minä näet pidin heti kohta paikallisen tarkastuksen — ei kaikeksi onneksi ollut varustettu rautapiikeillä eikä muilla vehkeillä senlaisten matkustavaisten torjumiseksi, jotka mielellään kulkevat maita maailmoita muitten kulungilla.
— Tuossahan, — ajattelin minä, ja lohdullista olikin tuo ajatus, — tuossahan on leposija minun väsyneelle ruumiilleni. Tuossahan minun sopii mukavasti jatkaa pakoani.
Vaunut olivat tyhjät. Niitten omistaja oli niinmuodoin majatalossa. Minä tutkin ja tarkastin kaikki taskuni, — ei äyrin merkkiäkään, ja kumminkin olisin niin kernaasti ostanut palasen leipää. Kerjätä minä en saattanut, upseerina muka, mutta rekvireerata minun kyllä sopi.
Päätin koettaa onneani ja astuin sisään.
Tuvassa oli vanhan hinkalon päällä pyöreä hattu, talonpojan mekko ja ruoska. Miekkoinen se, joka on maailmaan keksinyt neuvokkaisuuden. Nuolen nopeudella lensi sotilashattuni lattialle ja korkea huopahattu päähäni; pitkä, sininen upseerintakki lensi hinkalon päälle ja minun solakka ruumiini talonpojan avaraan mekkoon. Jos minulla olisi ollut miekka, niin olisin senkin vaihtanut ruoskaan, jonka yhtä kaikki otin kaupanpäällisiksi, tarvittaissa suojellakseni nahkaani, elleihän muilta, niin ainakin epäkohteliailta kylänrakeilta.
Sanomattanikin on selvä, ett'ei minun nyt, ilmeisenä varkaana, sopinut ajatellakaan illallista tässä talossa. Se oli paha seikka kyllä. Mutta nyt oli minulla se mielihyvä, että saatoin olla paremmassa turvassa franskalaisilta nuuskijoilta.
Seisoin vielä ovessa, vakoillen ulos, mistä paikasta muka minun parhaiten sopisi hypätä takalaudalle, kun vaunut lähtevät liikkeelle. Silloin aukeni äkkiä takanani ovi, muuan ääni alkoi pauhata franskaksi, kaksi jumalatonta nyrkkiä iski minua takaa päin niskaan semmoisella vauhdilla, että minä pitkin pituuttani lensin rapakkoon, tutkistelemaan sen syvyyttä pohjia myöten. Tämä tapahtui hämmästyttävällä nopeudella. Enkä ymmärrä vieläkään, mitenkä sitä niin harvoista silmänräpäyksistä riitti aikaa näin moninaiseen tekoon.
— Allons, bougre, allons! (Matkaan, mies, matkaan!) — kiljui Franskalainen myötäänsä, pitäen minua nähtävästi kuskinansa. En ollut oikein selvillä, pitikö minun tekeytyä kuolijaksi, vai varkaana hypätä pystyyn ja livistää matkaani, ennenkuin minut hirtetään. Mutta Franskalainen ei valinnut kumpaakaan. Hitonmoisilla kynsillään hän sieppasi minua niskasta, kiskaisi ylös, pani minut etupyöräin kohdalle ja huusi:
— Istuma! — Samassa hän hyppäsi vaunuihin ja kiljaisi:
— Allons, en avant! (Eteenpäin, anna mennä!)