— Olkoon menneeksi! — ajattelin minä, nousin kuskipenkille, sivalsin hevosia ruoskalla, ja niin sitä lähdettiin kylästä ulos. Takalaudan asemasta olin nyt saanut kunniasijan vaunujen etupuolella. — Toimittakoon nyt se entinen pukunsa ja virkansa menettänyt kuski yliadjutantin virkaa, elleihän liene vapaehtoisesti jättänyt vaatteitansa sinne, puikahtaaksensa Franskalaiselta kaikessa hiljaisuudessa piiloon.
17. Murhaa ja miestappoa taas.
Mitä kiivaammin minä ajoin, sitä useammin tuo ankara herra vaunuissa virkkoi: bon, bon, (hyvä, hyvä). Hänellä näytti olevan kiire. Ja mikäli minä osasin päättää hänen levottomuudestansa ja silloin tällöin hampaittensa välistä päästämistänsä sanoista, joita hän laususkeli itsekseen, ei hänen omatuntonsa ollut juuri ehjempi kuin minunkaan. Kuun pilkistäessä pilvistä esiin, luulin huomaavani hänen olevan niitä tärkeitä henkilöitä, joita franskalaisessa armeijassa sanotaan employé'iksi. Hän oli liian porvarillisesti puettu, upseeri ollakseen, ja liian sotilasmaisesti, ollakseen porvari.
Keskustelu meidän kesken oli sangen yksitoikkoista, sillä hän ei osannut saksaa, ja minä, uskollisena roolilleni, en osannut franskaa.
— Olema Polonie (Puola) kaukka?
— Kaukana se on.
— Olema täällä Prussiens?
— No niitähän täällä onkin.
Ja silloin hän huusi kuin riivattu: "Antta menöö, antta menöö!" Ja minä annoin hevosten mennä, minkä ikinä jaksoivat.
Minä koetin viittailla hänelle, että hän antaisi minulle jotain syötävää, jos hänellä on jotain mukanaan, Hän ei ymmärtänyt. Minä puhelin hänelle armeliaisuudesta. Se oli employé'lle outoa. Puhuin näljästä; ei hän sellaistakaan tuntenut.