— Leipää! — sanoin vihdoin, ja se sattui kohdalleen.
Hän antoi minulle suuren leipäkyörän.
Tyytyväisenä nyt istuin kuskipenkilläni, tyytyväisempänä kuin konsanaan kuningas valta-istuimellaan, enkä enää yhtään pahoitellut palvelijan ammattia, johon olin joutunut, se kun oli hankkinut minulle kaikki, mitä suinkin halasin. Ja mitäs sillä oikeastaan väliä, mikä ihminen on, pappiko, vai tallirenki, vai yliadjutantti, vai maisteri, vai sotapappi? Paras on ihminen siinä takissa, mikä yllä on, mutta surkeata, jos takki on ihmisessä paras osa.
Nyt ajettiin siis Puolanmaahan päin. — Ties kanssa, — ajattelin tuossa itsekseni, — kukaties sinä vielä vaihtelevissa kohtaloissasi kyyditset itsesi vihdoin jossakin Veikselin varrella kokonaisen armeijan ylipäälliköksi. Pois epäilys! Onhan kaitselmus olemassa. Pimeäksi lyö välistä, mutta selkeneehän taas jälleen.
Olin varsin hyvällä tuulella ja rupesin ratokseni rakentelemaan saarnaa, jonka olin pitävä pitäjässäni.
Äkkiä välähti edessäni kuun valossa kivärin pistimiä. Herrani huomasi ne myös, sieppasi miekkansa ja tempasi toiseen käteensä pistolin, vetäen hanat vireille. Hanain naksauksia kuullessani löi minut kylmään hikeen.
— Bougre, bougre! Antta menöö, antta menöö.
— Seis! Ken siellä? Seis! Qui vive? — kuului sotamiesten möyryäviä ääniä, ja samassa he ojensivat pistimensä melkein liian lähelle kylkiluitani.
Ketä tässä nyt totella?
— Kenties, — arvelin, — pääsee tästä pulasta hätävalheella. Luullen noita sotamiehiä Franskalaisiksi, jotka ovat häipyneet rykmenteistään, yritin minä herättää heissä pelkoa ja kunnioitusta ja huusin: