— Messieurs! Minun herra général yks franskalainen général.
— Seis! Antautukaa! — kuului nyt useampia huutoja.
— Foudre! (Tuli ja leimaus!) — huusi kenraaliksi luultu ja hypätä heilahti vaunuista, sysäten samassa kaksi miestä kumoon.
Hän laukaisi pistolinsa.
Piu, pau! kuului samassa oikealta ja vasemmalta. Luoteja vinkui korvissani. Hevoseni säikähtivät vielä kauheammin kuin minä. He läksivät kiitämään vimmattua vauhtia eteenpäin. Minä ruoskalla selkään. Kuulin sitten hetken aikaa miekan kalsketta ja laukauksia, mutta pian ei kuulunut enää mitään.
Hevosteni ymmärrys ja oveluus oli pelastanut minut.
— Helkkarimnoinen juttu! — jupisin sitten itsekseni ja toimitin ruumiissani oikein kirurgillisen tarkastuksen kantapäästä kiireesen asti: ensi hädissäni luulin näet, että minusta oli luotituiskussa tullut jonkunlainen seula. Mutta ei ollut minulta hivuskarvaakaan kärventynyt.
— Sitä parempi! — arvelin. — Mutta mitenkä on mun herrani käynyt? Pitäisikö tästä lähteä takaisin, tiedustelemaan, jotta hieman minuakin miekoilla viillettäisiin ja pistimillä keihästeltäisiin? Ei maar, niin pitkälle ei minun kuski-uskollisuuteni ja hellä kiintymykseni sentään mene.
Taivas ties, miten lienee tuon Commissaire de guerre'n tai employé'n lopulti käynyt. En hänestä sen koommin enää kuullut mitään.
Ajoin nyt verkempaan, hevoseni kun olivat uupuneet. Vähän ajan perästä näkyi jälleen kylä.