Mitäs nyt tehdä? mietiskelin minä. Ollako kylässä yötä vai jatkaako matkaa? Vielä kuului luotien vinkuna korvissani, ja pelko se sanoi: "eteenpäin!" — Ja edelleen: Kenenkä ovat hevoset ja vaunut? Vastaus: Tällä haavaa ei kenenkään muun kuin nykyisen haltijansa, jok'ei ole niitä valloittanut eikä varastanut eikä rekvireerannut. — Edelleen: Miten menetellä vieraan omaisuuden kanssa? Lahjoittaako muille, myödäkö vai pitääkö ominaan? Ensimmäiseen ei minulla ollut halua, toiseen ei ollut oikeutta, kolmanteen ei ollut varoja.
Neuvottomana ajoin majatalon pihaan. Ei ollut vielä niin myöhäinen kuin olin luullut. Renki tuli pihalle. Minä riisuin hevoset valjaista, käskin antaa niille heiniä ja tilasin itselleni lämmintä olutta, Sen saatuani istuin takan viereisen pöydän ääreen. Hätätilassa ajattelin, riittänee toki huopahattu ja maalaismekko maksuksi. Hattu olikin minulle liian ahdas, mekko liian avara.
18. Vaarallista seuraa.
Majatalon lihava emäntä astui pöytäni luo ja kysyi minulta käsi puuskassa, aionko olla yötä.
— En.
— Aiotteko vielä ennättää kaupunkiin?
— Kyllä. — Mieleni oli hyvä, että utelias eukko kyseli, sillä itse olin vielä uteliaampi tietämään, missä tienoin maailmaa minä olon.
— Ettekö tahtoisi ottaa mukaanne erästä rouvas-ihmistä, joka tuli tänne jalkaisin ja nyt lepää väsyneenä? Saisitte hyvät juomarahat.
— Kernaasti. — Ja tuon sanoin aivan sydämeni pohjasta, ensiksi juomarahan ja toiseksi seuran toivossa.
— Eiköhän olisi paras lähteä liikkeelle vasta päivän koittaessa, sillä yöstä ei ole kenenkään ystäväksi, varsinkaan sotaiseen aikaan? Täällä vilisee Franskalaisia ja Preussilaisia, jotka ovat eksyneet joukoistansa. Ei päivää, ellei murhia ja miestappoja ja ryöväyksiä.