Minua hirvitti, mutta minä nyökäytin päätäni.
— Herättäkää minut ja se mamseli pari tuntia ennen päivän nousua, — sanoin minä. — Ennätän minä sittenkin hyvissä ajoin perille. Ei isäntäväki siitä sen pahemmin purpata.
Minä jäin, ja se teki hyvää sekä minun että hevosten ja mamselinkin. Päätin kumminkin lähteä liikkeelle aamulla varhain, harkiten näin: aamulla on turvallisin kulkea, koskapa ne, jotka näkevät hyväksi antautua yön vaaroihin, menevät pelvosta tai väsymyksestä päivän ajaksi piiloon: ne taas, jotka päivällä tahtovat kulkea, eivät vaella öiseen aikaan.
Panin maata talliin, mutta uneni oli kissanunta. Heti kuin kylässä kirkonkello löi neljä, olin minäkin kelpo hepojeni ääressä. Minä herätin talonväen. Rengin valjastaessa hevosia, tarkastelin minä lyhdyn alakuloisessa valossa uutta omaisuuttani, vaunuja. Vaununkorissa oli useampia luodinläpiä. Vaunujen sisästä löytyi tyhjä miekantuppi, sivulaukuissa soma hopeahelainen piippu, pesä merenvahasta, ja sen vieressä silkkinen tupakkakukkaro, johon oli kirjailtu lemmenkukka ja sen ympärille hellät sanat: souvenir de l'amitié (ystävyyden muistoksi), — kaiketikin entisen herrani, tuon employé'n, galantti valloitus joltakulta saksattarelta. Takaistuimen alainen laatikko oli lukossa. Sen avaimen oli employé tarpeettomasti kyllä vienyt mukanaan.
Emäntä tuli ja alkoi haukotellen luetella, mitä kaikkea minä ja hevoseni olimme syöneet ja juoneet. Minusta tuo oli varsin pitkäveteistä, ja osasinhan sitä paitsi kaiken tuon ulkoakin. Minä keskeytin eukon tarinan, sanoen:
— Kyllä mamseli maksaa minunkin puolestani.
Nousin vaunuihin ja asetuin perä-istuimelle, missä herrani ennen oli istunut. Siinähän oli lämpimämpi ja mukavampi, ja siinähän, toivoakseni, on hauska haastellakin mamselin kanssa.
Hän tuli vihdoin tuvasta. Hänet autettiin minun viereeni. Minä huusin "hyvästi", ja niin lähdettiin.
Hauskasta keskustelusta ei kumminkaan tullut mitään, sillä matkatoverini hyyristyi vaununkolkkaan, niin loitos minusta kuin mahdollista. Minä koetin saada puhetta alkuun, kainosti huomauttamalla, että ilma on hyvin kolakka, tai että vielä on niin pimeä, tai että tie ei ole oikein hyvä, mutta hän vastasi vaan moniaan uneliaan "kyllä" tai "ei", eikä sitten ollut tietääkseenkään minusta ja minun huomioistani.
Nämä huomiot alkoivat sentään käydä yhä kummallisemmiksi, sitä myöten kuin kaunis toverini — pimeässä tuo kauneus oli enemmän aavistettua kuin nähtyä — vaunujen heilahdellessa alkoi unimielissään kallistua yhä enemmän minun puoleeni. Pelkästä säälistä, ett'ei tuo lapsi parka kovin pahasti vatkaantuisi, siirryin minä pari kolme tuumaa lähemmäs. Hetken kuluttua painui nukkujan pää minun olalleni, jotenkin kovalle pielukselle. Minun kävi häntä armo, ja senvuoksi heitin vasemman käteni hänen ympärilleen, tukeakseni häntä. Hän nukkui makeasti viattomuuden unta eikä herännyt edes minun levottoman sydämeni palpatuksistakaan, sillä välin kuin minä itse vapisin kuin pahantekijä.