Ensi kertaa elämässäni kannattelin tuntikausia rinnallani nais-olentoa … suo anteeksi, Fredrika, jos minä tässä silmänräpäyksessä — ei vainenkaan, ei ollut sydämeni uskoton sinulle silloinkaan, sillä sinuahan minä nytkin ajattelin. Kuvailin mielessäni, että sinähän se tässä vieressäni istutkin; sinun luoksesihan pyrki minun salainen huokaukseni, ja sinua tarkoitti se rikoksellinen suudelma, jonka minä painoin hänen — päähineesensä. Sen minä vaan sanon, että kun on tuommoinen nais-olento, jonka povi nousee ja laskee lempeän hengityksen melodioissa, niin pankaa siihen rinnalle lumiukko älkääkä vanhaa poikaa, yhdeksänneljättä vuoden iässä!
19. Ihana aamurusko.
Hiljalleen vierivät vaunut hiekkaisella tiellä. Minä annoin hevosteni juosta jolkutella mielensä mukaan, pitelin lujasti tuota nukkuvata kaunotarta, painoin raskaat silmänluomeni kiinni, saadakseni sitä paremmin uinailla Fredrikasta ja omasta seurakunnasta ja kaikista taivaista, joita valveilla-olo ei minulle suonut, ja niin tuosta tahallisesta uinailusta vähitellen tuli todellinen uni.
Heräsimme kumpikin melkein yht'aikaa siinä tuokiossa, jolloin vaunut kovalla täräyksellä äkkiä nousivat pehmosesta hiekasta eräälle kapulasillalle. Oli jo valoisa. Meidän edessämme, maiseman perällä, liekehti komea aamurusko, joka häikäisevänä heiasteli suoraan silmiini.
Ensi työkseni vilkaisin hevosiini, sitten toveriini. Hän hieroi molemmin käsin silmiänsä, minä samoin omiani. Sitten katsahdimme tylsästi toisiimme. Hän hieroi silmiänsä uudestaan, minä samoin, sillä tuo aamurusko oli luullakseni sokaissut minut kokonaan. Minä katsahdin häneen uudestaan, hän minuun. Ja vasta nyt olin minä vakuutettu siitä, että yhä edelleen nukun ja näen unta Fredrikasta, sillä minusta näytti Fredrika itse istuvan vieressäni.
— Herrainen aika, tekö siinä olette, tohtori? — kysäisi hän hiljaisella, hopeanheleällä äänellään, katsellen vuoroin minun kasvojani ja viiksien sänkiä (entisen yliadjutantti-asuni jäännöksiä), vuoroin minun repaleista ja tervaan tahrattua mekkoani.
— Tekö, Fredrika! — huudahdin minä. — Kuinka te olette tullut tänne ja minun luokseni?
Sen enempää ei enää kyselty. Surumielinen onnen tunnelma puristi vedet silmiimme, ohjakset kirposivat kädestäni ja toistemme sylissä suli sielu sieluun.
Me olimme saaneet toisemme jälleen pitkän, pitkän eron perästä. Ja kuinka ihmeellisesti, kuinka odottamatta! Unohdettu nyt oli kaikki entinen tuska. Unohdettu oli kaikki elämän kurjuus, minun huoleni, hänen kyynelensä; unohdettu kaikki tulevaisuuden raju-ilmat. Me hengitimme ihan uusissa maailmoissa: kaukana nyt oli kaikki, mikä maallista on.
Ainoastaan tuo pahuksen kapulasilta, jossa vaunut keikkuivat niin armottomasti, että oli mahdoton painaa kunnon suudelmaa Fredrikan huulille tässä tärinässä — kapulasiltaa rakennettaessa oi varmaankaan oltu otettu lukuun tällaisia liikuttavia kohtauksia, — niin, se yksinään koetti meitä erotella silloin kuin luulimme, ett'ei kuolemakaan meitä voi erottaa.