Minä kävin ohjaksiin jälleen. Ja nyt alkoi kysymysten ja vastausten pitkä sarja. Ja vaikka me katselimme toisiamme silmästä silmään, vaikka pitelimme toisiamme käsistä kiinni, ikäänkuin peljäten, ett'emme kadottaisi toisiamme, tuntui välistä sittenkin epävarmalta, oikeinko tässä todenteolla nyt yhdessä ollaan.
Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Aamurusko loi häneen ihanata, punervaa valoansa. Minun täytyi päästää ohjakset vielä kerran käsistäni.
Mitä minulla oli Fredrikalle kerrottavaa sotaisista seikkailuistani, sen lukija kyllä jo tietää, mutta hän kuunteli niitä tarkkaavammin ja halukkaammin kuin niitä kenties on luettu.
Armaani kohtalot olivat olleet paljoa yksinkertaisemmat. Hän oli eronnut toimestansa. Vähää ennen Franskalaisten tuloa pääkaupunkiin oli hänen herrasväkensä paennut Stettiniin ja taivas ties minne. Fredrika oli minun tähteni ollut tuskallisessa epätiedossa. Vihdoin oli hän saanut äidiltänsä kirjeen, jossa äiti käskee häntä lähtemään pois Berlinistä ja tulemaan hänen luokseen. Jätettyään minun varaltani kaikki tarpeenmukaiset tiedonannot, oli hän heti lähtenytkin matkaan, rientäen ensin hevoskyydillä Frankfurtiin, mutta koska vihollinen oli sieltä ottanut takavarikkoon kaikki hevoset ja rattaat, ja kosk'ei sillä haavaa muutoinkaan kukaan olisi rohjennut lähteä matkalle, oli hän, tuo uljas tyttö, lähtenyt jalkaisin eteenpäin. Väsyneenä ja uupuneena oli hän eilen illalla tullut siihen kylään, josta sitten minulla oli kunnia ruveta hänen henkikuskikseen.
20. Päivä nousee.
Matkan varrella — sillä rakastuneillakin on tapana olla aamiaisella, ja Fredrikan kotiin oli vielä joltinenkin matka — katosi ensimmäisessä majatalossa terävän kyökkiveitsen avulla viimeisetkin jäännökset yliadjutanttisuutta ylähuuleltani. Joltakin kirjurilta tai sihteeriltä osti Fredrika minulle kunnollisen päällystakin ja hatun — mistä lienee sellainen rättisaksa löytynytkään. — ja niin nyt sopi minun, huomiota puoleeni vetämättä, istua soman, siropukuisen neitosen rinnalla.
Nyt lähdettiin jälleen eteenpäin.
Oli jo valoisa päivä, ja valoisata oli meidän mielessämmekin. Meidäthän oli jo kuulutettu; häät siis jäljellä vaan. Siitä olimme yhtä mieltä. Sillä välin kirjoitan minä suosijalleni Frankfurt am Mainiin, ja pyydän hänen tiedustelemaan riikinkreiviltä, miten sen kirkkoherran-viran laita on. Olinhan minä kirkkoherraksi jo kutsuttu, vaikka minun oli täytynyt polttaa itse kutsumuskirja voittolaulujeni kera franskalaisessa nuotiotulessa. — Fredrikalla oli puolestaan sata taaleria säästössä, ja sillähän sitä kyllä pääsee alkuun. Ja jos kovin nurinpäin alkaa mennä, niin saatanhan minä jossakin avata jonkunlaisen nurkkakoulun. Kyllä me pelkällä vedellä ja leivällä olemme onnellisia, kunhan vaan ei tarvitse erota.
Siinä sitten ylistelimme suurta onneamme kesken köyhyyttäkin. Hänen parhaillaan haastellessaan huokeista liemistä ja minun tehdessäni laskuja ahkeran koulumestarin tuloista, kuului äkkiä kilkis kalkis vaununpohjalta, — Me katsahdimme alas. Siellä oli kirkas kultaraha.
— Sinultako se putosi? — kysyin minä Fredrikalta.