— Ei minulla ole kultarahoja.
Me vastaan-otimme tuon lahjan minun employé'ni jäämistönä, palkaksi kyyditsemisestä.
Hetken kuluttua panee vaununpohjalla jälleen kilkis kalkis. — Toinen kultaraha.
— Totta toisen kerran, — virkoin minä, — meillä on mukana joku hyvä suojelushenki tai muu hyvä enkeli, joka on kuullut meidän hurskaat puheemme.
Minä nostin kultarahan ylös ja katselin, olisiko sillä kaimoja kerallaan. Vaununpohja oli tyhjä, ja siitä mieleni paha.
Hetken kuluttua uudistui tämä taikatemppu kolmannen kerran.
— Nyt ei ole vaunuissa laita oikea, — sanoin minä ja pysäytin hevoset, Istuimen alaisen laatikon raossa kimalteli neljäs kultaraha. Kas nyt oli päästy kultalähteen partaalle. Minä mursin laatikon auki ja huomasin siinä rikkihieroutuneen rahapussin. (Ilmankos me pitkin matkaa olimme kuulleet omituista helinää, vaikka olimme luulleet sitä jonkun ketjun kilkauksiksi.) Muita rahasäkkejä, lujemmin sidottuina, istua törrötti uskollisesti toistensa vieressä.
Mitenkä employé oli saanut käsiinsä tämän aarteen, sitä en tiennyt. Oliko se hänen omansa vai muitten, siitä minä vähät. Mutta Fredrikan kanssa me päätimme yksimielisesti, että tämä summa oli meidän vähäisiin vaatimuksiimme nähden liian suuri; me emme saata sitä pitää omanamme. Me panimme entisetkin rahat muitten joukkoon, pidimme nyt rahoista parempaa huolta, ja jatkoimme matkaa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Ihastuneena vastaan-otti vanha äiti meidät ja siunasi meitä, Aarre annettiin hänen talteensa. Julkisiin sanomalehtiin panetin sitten useampia ilmoituksia, tiedustellen vaunujen ja hevosten ja rahain omistajaa. Monta kuukautta kului, mutta ei ilmaantunut ketään omistajaa.
Tähän päättyivät minun seikkailuni. Minä olin rikkaampi kuin milloinkaan olisin osannut toivoakaan, ja ihana Fredrika oli nyt vaimoni.