Yhdeksäntoista-vuotiaana odottelee nuorukainen vielä mielihyvällä 20-vuotisen arvokasta asemaa, sillä niinkauan kuin ikäluvun edessä vielä seistä törröttää pelkkä ykkönen, pitää maailma häntä yhä vaan kykenemätönnä kaikkeen sellaiseen, mihin hän itse mielestänsä on jo hyvinkin ovela. — Yhdeksänkolmatta vanhana hän jo hieman sekavin tuntein odottelee kolmannen kymmenen täyttymistä. Elämän helyt ja hesut ovat häneltä silloin jo tiessään. — Mutta neljäkymmentä! Niin neljäkymmentä, ja virkaa vailla ja ilman elämän kumppalia!
Tällaisessa asemassa olin minä nyt, enkä totisestikaan minä ollut siihen itse syypää. Ja minä nyt itsekseni päätin: vanhain-poikain arvoisassa ritarikunnassa minä en aio koskaan olla yli 39:n enkä milloinkaan alle 38:n, en, vaikka tulisin 89 tai 99 vuotta vanhaksi.
Tehtyäni tämän epätoivoisen, jospa varsin järkevänkin, päätöksen, nousin minä ylös ja otin juhlapukuni esille, vaikka, niinkuin jo sanoin, sydän kirpeätä tuskaa täynnä.
Pian neljäkymmentä, ja yhä yksin! Ei vieläkään muuta kuin poloinen teologian kandidaati, ilman virkaa, ilman tietoakaan virasta! Ei ollut minun onnistunut saada edes opettajanpaikkaa kaupunginkoulussa. Mitä nyt on koko minun opistani ja 30-vuotisesta ahkeruudestani ja minun, sen uskallan sanoa, nuhteettomasta elämästäni? Ei minulla ollut sukulaisia, ei puolustajia, ei suosijoita. Yhä minä vieläkin, viikosta viikkoon, mittailin katuja, käyden antamassa yksityistunteja, pysyäkseni hengissä tässä ilottomassa maailmassa. Lomahetkinä olin kirjailija, kyhäillen sanomalehtiin ja kalentereihin. Se on sentään raskasta työtä. Runotarteni korutuotteista maksoivat kustantajat minulle vaskirahassa.
Kaikkialla minusta sentään pidettiin; minua kiitettiin taitavaksi mieheksi, mutta auttamaan ei ryhtynyt minua kukaan; korkeintaan minua joskus kutsuttiin vieraisin. Voi teitä, te nuoruuden ihanat unelmat, — minne olittekaan häipyneet! Niin moni, joka ei ollut työtä tehnyt ja vaivaa nähnyt, kokoili nyt kultaisia satoja. Nämä ne surkuttelivat minua. Olisivat kernaammin saaneet vihata.
Ja herttainen Fredrika, voi sentään! Toivoa vailla hän yhä edelleen oli minulle uskollinen. Hänenkin oli määränsä kuihtua kuin alppivuorilla kukka, yksinäisyydessä.
Tässä kiertyi kyyneleitä silmiini. Minä antausin kokonaan apeuteni valtaan. Minä itkeä nyyhkytin kuin lapsi. Olisi se isä vainaja edes opettanut minulle jotain käsityötä!
Fredrika oli nyt yhdeksän ajast'aikaa ollut minun kihlattuna morsiamenani. Hurskas, herttainen tyttö, mutta yhtä köyhä kuin minäkin. Hänen isänsä oli ollut hovineuvos, mutta oli tehnyt konkurssin ja pian sen jälkeen äkillisesti kuollut. Vanha äiti eli pienessä kaupungissa Puolan rajalla niukoissa oloissa. Hän oli liian köyhä, pitääksensä tytärtään luonaan. Fredrika palveli eräässä talossa Berlinissä armollisen rouvan seuranaisena, selvemmin sanoen kamarineitsyenä, ja avusteli sieltä käsin vanhaa äitiänsä. Hilpeä minä kyllä olen mieleltäni, mutta jo minä senkin seitsemän kertaa olin joutua aivan epätoivon valtaan, ellei Fredrika, hyvä hengettäreni, olisi minua rohkaissut ja tukenut.
Mutta nyt läheni jo viides kymmen, Fredrika oli kuudenkolmatta maissa! Yhä vain minä olin köyhä, hurskas teologian kandidaati ja hän — kamarineitsyt.
2. Kirje.