Näissä lohduttomissa mietteissäni olin saanut vaatteet ylleni. Silloin kuului koputus ovella, ja postiljooni astui sisään. Paksu kirje. Siihen meni minulta viisi groschenia, — sangen tuntuva lovi melkein tyhjään kukkaroon.
Minä heitime tuolilleni ja koetin sinetistä ja päällekirjoituksesta arvata kirjeen lähettäjää. Niin minä teen aina, hillitäkseni uteliaisuuttani. Samalla on niin hyvä tilaisuus kuvailla mielessään jos mitäkin hyvää ja hyödyllistä, minkä kirje mukanaan muka tuo. Joko ma avaan kirjeen, vai jätänkö huomiseksi? Tänään on minun syntymäpäiväni, enkä nyt tahtoisi saada mitään pahoja uutisia, ja semmoisiahan kirjeessä kyllä saattaa olla. Sehän olisi paha enne koko ensi vuodeksi. Ihminen on hyvin vapauskoinen ylipäänsä, mutta kovan onnen päivinä asuu kuin asuukin hänessä palanen taikauskoa.
Minä heitin arpaa. Se määräsi: älä avaa! Paha merkki.
— Ei maar, — kuiskutti minussa uteliaisuus urheuden sotisovassa. —
Uhka uhkaa vastaan, ja pois kaikki taikauskoinen arkuus!
Sinetti murrettiin. Minä luin ja luin edelleen, ja kyynelet alkoivat himmentää näköäni. Minun täytyi panna kirje syrjään, toipuakseni hiukan. Minä luin sen uudestaan — o ikuinen kaitselmus, o Fredrika! Minä heitin kirjeen pöydälle ja samassa heitin itseni polvilleni, painoin pääni alas ja itkin riemun kyyneleitä, kenties ensimmäisiä elämässäni, ja kiitin Herraa, kaiken hyvän antajaa, niin suuresta armosta.
Kirjeen oli kirjoittanut ainoa suosijani, muuan kauppias Frankfurt am Mainissa, jonka talossa minä ennen vanhaan olin kauan aikaa ollut kotiopettajana. Sattumalta — ei vainenkaan: missä Jumala on olemassa, siellä ei ole sattumaa — no niin, hyväntahtoisen ystäväni välityksellä olin minä saanut kutsumuksen kirkkoherran-virkaan erään entisen riikinkreivin patronaatipitäjässä. Seitsemänsataa guldenia palkkaa, vapaa asunto, lämpö, puutarha j.n.e. ja sen lisäksi vielä se toivo, että, jos onneni saattaa minut riikinkreivin suosioon, pääsen hänen pienen poikansa opettajaksi ja saan siitä lisäpalkkiota. Vihdoin sanotaan kirjeessä, että minun pitää saapua Magdeburgiin ehdottomasti lokakuun 19 päiväksi, jolloin riikinkreivi saapuu matkoillansa sinne ja halajaa tavata minua. Frankfurtilainen suosijani ei sanonut osaavansa kyllin ylistellä ystävänsä, riikinkreivin, luonnetta ja hyviä avuja. Kutsumuskirja, kreivin allekirjoittama, oli liitetty kirjeesen.
Näin olin nyt odottamattani päässyt kakskymmen-vuotisten toiveitteni perille!
Minä puin itseni valmiiksi ja menin, en vainenkaan — lensin, kutsumuskirja taskussani, ainoan ystäväni luokse.
Fredrikan herrasväki oli kaikeksi onneksi kirkossa. Fredrika oli yksin kotona ja säikähti, minut nähtyänsä. Minä olin hengästynyt, kasvoni hehkuivat, silmäni säkenöivät. Levottomana vei hän minut pieneen kamariinsa. Minun piti tiedoksi tehdä hänelle suuri onneni, mutta min'en voinut puhua. Minä itkin, suljin hänet kiihkeästi syliini, ja painoin kuumeisen pääni hänen olkapäätänsä vastaan.
Hän vapisi sylissäni säikäyksestä. — Mikä onnettomuus teitä on nyt kohdannut, koska entinen mielenrohkeus on teissä niin kerrassaan masentunut? — kysäisi hän.