ISA ASP

Täsmälleen neljäkymmentä vuotta sitten, eräänä kirkkaana marraskuunpäivänä, laskettiin nuoren pohjalaisen runoilijaneidon maalliset jäännökset haudan poveen. Kaukana kotoaan hänen silmänsä sammui, eikä ainoakaan omainen vuodattanut kyyneleitä hänen arkkunsa ääressä. Mutta yksin hän ei silti ollut. Sankka toveri- ja ystäväparvi piiritti hänen hautaansa eikä ainoakaan silmä kuivana pysynyt. Sillä maan poveen he olivat saattaneet rakkaan toverin, johon kaikki olivat kiinnittäneet suuria toiveita.

Neljäkymmentä vuotta on tuosta päivästä kulunut, ja se nimi, joka silloin oli niin rakas monelle, vieläpä usealle ventovieraallekin, on joutunut unohduksiin. Mutta ne, joiden muistossa se yhä elää, tietävät kertoa nuoresta puhtaasta ja kirkkaasta, alati palavasta ja kaikkea kaunista ja jaloa janoavasta sielusta, jonka armoton tuoni korjasi hempeimpänä kukkimisaikanaan. Vain yhdeksäntoista vuotta oli hänelle suotu, mutta tänä lyhyenä aikana olivat sittenkin hänen runoilijalahjansa ennättäneet puhjeta esiin, joskaan ei kehittyä täyteen kukkaansa. Koko hänen elämänsä ja työnsä oli täynnä lupauksia, jotka varmaan olisivat täyttyneet, jos hänelle olisi elonaikaa pitemmältä suotu. Mutta sellaisenaankin on hänen lyhyt elämänsä kuin kaunein runoelma, ikäänkuin kevään ja nuoruuden, viattomuuden ja puhtauden symboli.

Suomen kirjallisuuden keväänä, kansallisuustunteen ensi herätysaikana kajahti tämän pohjalaisen runoilijaneidon, Isa Aspin ääni vienona kuin ensimäisen kesää ennustavan kevätkiurun. Hänen äänensä ei voi kilpailla myöhempien ja mahtavampien laulajien rinnalla, mutta sittenkin on meillä täysi syy muistella häntä. Sillä hänen nimensä liittyy eroamattomasti suomalaisen taiderunouden syntyyn. Hän oli ensimäinen nainen, joka suomenkielellä sepitti lyyrillisiä runoja.

Isa Asp oli synnyltään pohjalainen, peremmän Pohjolan lapsi. Suomussalmen ja Puolangan jylhän kaunis luonto, sen korkeat vaarat, kuohuvat kosket ja aavat järvenselänteet painoivat leimansa hänen luonteeseensa. Hänen mielensä oli yhtä levoton ja kuohuva, kiihkeä ja tulinen kuin Niskakoski, joka lauloi hänelle yöt päivät kehtolaulua hänen syntymäkotinsa rannassa Utajärvellä tai kuin Ämmäkoski, jonka valkea vaahto kasteli hänen lapsuuskotinsa rantakiviä kaukana Suomussalmella. Luonto oli ikäänkuin osa hänestä itsestänsä, ja hän rakasti tuota kylmää ja karua, mutta samalla niin valoisaa ja kaunista kotiseutuansa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se antoi hänen mielikuvitukselleen lentoa, se herätti hänen runottarensa henkiin.

Isa Asp syntyi 4 p:nä helmikuuta v. 1853 Utajärven kappelissa Myllyrannan rautatehtaalla, joka sijaitsi erään Niskakosken haaran, Kortekauvon partaalla, tuskin kilometrin päässä Vaalasta. Isä, Jaakko Asp [k. Puolangalla 1897.] oli jo 15-vuotiaana tullut Myllyrannan tehtaalle, jossa hän juoksupojasta kohosi omin päin opiskellen tehtaankirjuriksi. Aspin isä, Kinnunen nimeltänsä, oli kotoisin Kivijärveltä, mutta oli muuttanut perheineen Raaheen, jossa nuorin lapsista, Jaakko, syntyi. Aivan pienenä poika jäi orvoksi isästään, ja koska perheen varat olivat hyvin vähäiset, otti perämies Asp, jonka vaimo oli Jaakon äidin sisar, pojan kasvatiksensa antaen hänelle oman nimensä. Kauan ei poika kuitenkaan saanut pitää kasvatusisäänsäkään, tämä kun kuoli jo jonkun vuoden kuluttua, mutta poika jäi edelleen tätinsä taloon, jossa hän perehtyi ruotsinkieleen ja sai tilaisuuden kahden vuoden kuluessa nauttia kouluopetusta Raahen sunnuntaikoulussa.

Jaakko Asp oli teräväpäinen ja lahjakas mies, joka omin päin lukien kartutti tietojansa. Taiteellisia lahjojakaan häneltä ei puuttunut, hän kyhäsi mielellään kirjeensä runopukuun ja sepitti leikillisiä runoja, joissa hän kuvasi paikkakuntalaisiaan ja sikäläisiä oloja ja tapahtumia. Jotkut hänen runoistaan ovat julkaistut "Oulun Viikkosanomien" palstoilla. Paitsi runoja sepitti hän myös säveliä omiin lauluihinsa, joita hän soitti kanteleella. Luonteeltaan oli Asp erittäin kelpo ja rehellinen, oikea miesten mies, ja siksipä hän kaikkialla nautti esimiestensä luottamusta ja hänelle uskottiin monenlaisia toimia. Tuttavapiirissään hän oli erittäin suosittu leikillisen ja vilkkaan olentonsa vuoksi.

V. 1852, jolloin Jaakko Asp oli kirjanpitäjänä Myllyrannan rautatehtaalla, perusti hän oman kodin naiden Utajärveltä Briita Elisabet Puhakan. [82-v. vanhus, elää tyttärensä, Betty Koskelan luona entisellä Kurimon tehtaalla Utajärvellä.] Vaimo oli talonpoikaista sukua eikä ollut saanut mitään kirjasivistystä, mutta sitä suuremmassa määrässä hänellä oli sydämensivistystä sekä terävä, terve järki ja käytännöllinen luonne. Nuo ominaisuudet olivatkin hyvään tarpeeseen, sillä vuosien kuluessa perhe kasvoi paljoa nopeammin kuin sen vähäiset varat. Mutta vaikka koti olikin köyhä, niin vallitsi siinä tyytyväinen ja hurskas mieli. Sama hyvä ja hellä suhde, joka kiinnitti puolisot toisiinsa, siirtyi lapsiinkin, joita vanhemmat kasvattivat rakkaudella ja totuttivat jo varhain kuuliaisuuteen ja jumalanpelkoon. Jumalansanaa viljeltiin kodissa ahkerasti, varsinkin sen jälkeen, kun vanhemmat liittyivät heränneisiin. Mutta vaikka kodin henki tulikin tämän jälkeen entistään vakavammaksi — isä esim. lakkasi kokonaan runoilemasta, se kun hänen mielestään oli vain maallista turhuutta — niin ei lapsilta kuitenkaan kielletty viatonta iloa, vaan saivat sen kautta vain lujan perustuksen, jolle heidän tuleva elämänsä rakentui.

Tällainen oli se koti, jossa Isa Asp — Louise tai Lovisa, niinkuin häntä kodissa kutsuttiin aina siihen saakka, kun hän joutui Jyväskylän seminaariin — kasvoi vanhimpana yhdestätoista sisaruksesta.

[Isa Aspin sisarukset: Fredrik, s. 1854, sahanhoitaja ja maanviljelijä Kiimingissä; otti nimen Haapanen; kuoli 1906; Betty, s. 1856, naimisissa maanviljelijä Pekka Koskelan kanssa Utajärvellä; Jaakko, s. 1858, postinhoitaja Puolangalla; Amalia, s. 1860, naimisissa pastori K. R. Sorrin kanssa Virtasalmella; Helena, s 1862, naimisissa maanviljelijä Jaakko Mikkolan kanssa Amerikassa; Vilhelm, s. 1865, kuoli lapsena; Kustaa, s. 1867, maapoliisi ja maanviljelijä Hyrynsalmella; Edvard, s. 1869, ylioppilas, sanomalehtimies; viimeksi oleskellut Pohj. Amerikassa; ottanut nimen Merikari. Oskar, s. 1871, kuoli lapsena; Ida Lovisa, s. 1873, opettajatar Salon kauppalan pientenlastenkoulussa.]