Tuo pieni tummatukkainen ja mustasilmäinen tyttö, joka ulkomuodoltaan oli äitinsä näköinen, mutta koko olennoltaan ilmetty isänsä, oli tavattoman vilkas ja sukkela lapsi. Aina hän oli täydessä touhussa, juoksenteli mäillä ja metsissä, poimi kukkia ja ajoi perhosia takaa. Paikallaan hän ei malttanut hetkeäkään istua, ja kaikki kotiaskareet, joihin äiti koetti häntä totuttaa, olivat hänestä kovin ikäviä, sillä käytännöllisiä taipumuksia hänellä ei ollut nimeksikään. Hän eli vain omissa ajatuksissaan, omassa mielikuvitusmaailmassaan, ja kirja tai kynä ja paperi oli ainoa, joka hetkeksi saattoi kahlehtia hänet paikalleen. Tyttönen oppikin hyvin varhain lukemaan, ja siinä häntä opasti isän kasvatusäiti, rouva Asp, joka oleskeli usein poikansa kodissa. Opetus kävi kokonaan ruotsiksi, sillä isoäiti, jonka koti oli ollut ruotsinkielinen, oli paremmin perehtynyt ruotsin- kuin suomenkieleen. Ruotsi ei ollut pikku Louisellekaan mikään vieras kieli, sillä vaikka kodin puhekieli suurimmaksi osaksi olikin suomi, — äiti kun ei osannut yhtään ruotsia, niin puhui isä kernaasti ruotsia vanhempien lastensa kanssa. Siten tyttönen omaksui molemmat kielet ja viljeli kumpaakin rinnakkain, kunnes vihdoin suomenkieli, joka joksikin aikaa oli saanut väistyä ruotsin tieltä, saavutti lopullisen voiton.
Syksyllä 1859 vei isoäiti Asp pikku Louisen neiti Bergin ruotsalaiseen pientenlastenkouluun Raaheen. Koulunkäynti ei tullut kuitenkaan pitkäaikuiseksi, sillä kun koulun oppimäärä oli suoritettu, oli hän liian nuori jatkaakseen korkeammassa koulussa. Hän sai siis palata takaisin kotiin, mutta matka ei suuntautunutkaan enää Myllyrantaan, vaan useita peninkulmia kauemmaksi koilliseen, Suomussalmelle, jonne perhe sillä välin oli muuttanut, isä kun näet oli päässyt kirjanpitäjäksi Ämmän rautatehtaalle. Täälläkin koti sijaitsi kohisevan kosken partaalla. Aivan ikkunoiden alla pyörittivät Ämmäkosken kuohut suuria vesirattaita, jotka pitivät tehtaan koneita liikkeessä, ja jonkun matkan päähän kuului mahtavan Jalokosken kohina. Ja kotilahden toiselta puolen avautui silmien eteen aava Kiannanjärven selkä.
Eräässä seminaarinaikuisessa aineessa kuvaa Isa Asp itse tätä uutta kotiseutuaan:
"Kaukana tuolla Pohjolassa on lapsuuteni koto", kirjoittaa hän. "Sanomattoman rakkaat ovat minulle sen ihanat seudut. Siihenkin paikkaan maatamme sopivat runoilijan sanat: Oi, maa! tuhatvesien maa! sillä juuri siellä pauhaavat virtaavat kosket, siellä lainehtivat järvet, siellä luopi tyynönen lampi ja kirkas lähde silmänsä korkeuteen; siellä lirisevät purot metsäin ja laaksojen läpi. Raitis ja viehättävä on luonto siellä,"
Mutta jos tyttönen kiintyi uuteen kotiseutuunsa, niin eipä kestänyt myöskään kauan, ennenkuin hänkin voitti siellä paljon ystäviä. Kun pitäjän rouvat kerääntyivät kahvikesteihinsä, oli pikku Louise heidän alituisena keskusteluaineenansa. He ihailivat ja ihmettelivät tuota vilkasta lasta, joka erosi kokonaan muista samanikäisistänsä, mutta he päivittelivät myös hänen tähtensä, sillä äidille hän tuotti paljon huolta ja vaivaa. Vanhimmasta tyttärestään olisi äiti tietenkin toivonut jo varhain hyvää apulaista sekä taloudentoimissa että nuorempien siskojen hoidossa. Mutta kaikki sellainen, niinkuin sanottu, oli tytölle perin vastenmielistä. "Meidän Lovisa se käy unissaan kaiket päivät," oli äidillä tapana sanoa haaveilevasta tyttärestään, ja täydellä syylläkin, sillä kun äiti pani hänet puuroa hämmentämään, saattoi hän vaipua niin kokonaan ajatuksiinsa, että hän äkkiä heitti kauhan kädestään ja juoksi ulos ja vasta pihalla heräsi unelmistaan ja muisti missä työssä hän oli ollut. Tavallisesti se oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä vahinko oli ennättänyt tapahtua ja puuro palaa pohjaan.
Yhtä mahdoton tyttö oli myös käsitöissä. Vähäväliä neula pysähtyi kulussaan ja silmät vilkkuivat esiliinan alle, jonne kirja tai kynä ja paperi oli piiloitettu, eikä ompelu edistynyt vähääkään. Paljoa paremmin ei hänelle ulkona ollessaankaan käynyt, kun hänelle annettiin jokin tehtävä. Niinpä kerrankin oltuaan isän kanssa verkkoja kokemassa ja kantaessaan kalakimppua kotiin, näki hän kauniin perhosen lentävän tien vieressä ja läksi sen jäljissä juoksemaan huomaamatta lainkaan, että toinen kala toisensa jälkeen tipahti taittuneesta vitsasta maahan. Raskaalta tuntui jäljestäpäin, kun helteisenä kesäpäivänä oli pakko kerätä karkulaiset metsästä kokoon.
Tällaisista pikkuonnettomuuksista huolimatta oli Louise isänsä suuri lemmikki, sillä tämä iloitsi huomatessansa, kuinka helppo tyttösen oli oppia ja kuinka herkkä ja vastaanottavainen hänen mielensä oli kaikelle kauniille. Milloin ikänä isällä oli aikaa, askaroitsi hän tyttärensä kanssa ja johti ja opetti häntä. Ja isän soittaessa kanteleella omia sepittämiään lauluja heräsi tyttösessäkin runoiluhalu, niinkuin käy selville vanhan runon muotoon sepitetystä pätkästä, joka lie kaikkein ensimäisiä tyttösen sepustuksia:
Isäni on oivallinen runomatti, runoniekka, runolaulujen latoja. Oisin miekin mielelläni aina siinä ammatissa, jost' on Suomelle suloa, isänmaalleni iloa, kun ei virheet virsissäni rumentaisi runoani, kun ajatus aivoissani virtoaisi viisahammin.
Samoilta ajoilta, tytön kymmenenneltä ikävuodelta, lie myös seuraava muistiinpantu säe:
Jumala suojaa Suomea
ja sen kansaa jaloa!