Armas aamu valkenee, taivas synkkä selkenee, Varpu pieni laulellen sanoo aamun tullehen; tuuli herää hiljalleen, panee aallon läikkyilleen; kukat, lehdet nuppujaan rupeavat aukomaan.
Herää, Lyydi, unestais, ettei sua kukaan sais hitaammaksi luontoa syyttömästi soimata! Avaa silmäs sininen, kukka pieni, hymyillen, joudu äänes yhtehen liittään kanssa lintusten.
Lyydi! sulle toivottaa sydämestä rakkaasta kaikki tässä olevat, että päiväs tulevat olisivat onnea, rakkautta, rauhaa täynnä — ja sun mieles ain' iloinen ja raitis vain!
LYDIALLE.
Yks' pieni lintu lennähti nyt äsken kuusehemme, hän siinä laulaa ennätti, jo rientää tyköämme. Ken sijansa nyt täyttänee? Ken illoin, aamuin laulanee nyt iloksemme täällä?
Oi! kauan suree kuusemme ja muistaa laulujansa! Oi! kauan kaipaa sielumme tääll' laulurastastansa! Sun sijas' kauan tyhjä on, vaan ikuisehen muistohon sun aina kätkenemme.
Sä riennät pois — oi! vieköhön myrskyjen maailmasta sun tiesi lahteen tyynehen onnea autuasta nauttimaan — ja sydämen ja tunnon siellä rauhaisen sun löytäväsi suomme.
Ylhäälle rientos olkohon, ei viihtyin alahalla, tääll' riemu on niin kelvoton, vaan tuolla korkealla on koto kaunis sävelten ja puhtahitten sydänten on koto myöskin siellä.
Jää hyvästi nyt Lydia! Oo onnellinen aina! Ja muisto meistä kaikista sun mielehesi paina! Lempemme, osanottomme ja rehellisin toivomme seuraapi sua aina!
1872.