9/2 1872.
Kokoontuneet emme suotta liene tänne? Emme niin. Tänään täyttyy sata vuotta päivästä, jon' havaittiin tähti Pohjan taivahalla, yli Suomen loistellen, säteitänsä yli muiden maiden myöskin heitellen.
Franzén oli tähden nimi: kuk' ei häntä tuntisi? Kuka suomalainen häntä lemmellä ei mainisi? Suomessa on synnyinmaansa: täällä tähti ilmestyi; täällä häneen runotarki ensi kerran mielistyi.
Emme häntä siitä tahdo kovin paljo soimata, että jätti kotomaansa, muualla sai kotonsa: Pohjantähti taivahalla monta maata valaisee; kuka sitä omanansa, yli muita, mainitsee?
Lappalainen tuntureilta sitä riemuin katselee; samoin Kreikan taivahalla sama tähti loistelee. Niinpä Franzén. Monet kansat hänen näit ja ihastuit; sillä hän on aikanansa, loistellunna yli muit'.
Yksi maa on liian ahdas runoniekan hengelle; maailmat on hänen; — taivas kuuluu myöskin hänelle. Suuret aatteet, suuret riennot ovat kaiken maailman. Suuret miehet, suuret työnsä samoin joka ainoan.
Aika rientää. Ihmislapset nielee hauta pohjaton; työnsä seuraa heitä; — mutta kuolematon henki on. Hengen työt ja suuret riennot yli muiden seisovat. Muistonsa on vuosisatain jälkeen tuoreet, rakkahat.
Tuoreena ja rakkahana pysyy muisto Franzénin; nimensä hän piirustanna töihinsä on ainakin. Suomi kyllä häntä muistat; sinun on hän poikasi. Ikuisesti mielehesi kätket nimen Franzéni.
LYDIAN PÄIVÄNÄ.
23/5 1872.