— Hyvää yötä, antakaa minun nyt nukkua. Minä olen niin väsynyt.
— Jos te tarvitsette yöllä jotain, niin soittakaa kelloa.
Antti seisoi vielä hetken aikaa Hertan vuoteen ääressä. Hän ei voinut irroittaa katsettansa hänestä. Siitä saakka kuin hän oli luvannut jäädä hänen luoksensa ja ystävänä auttaa häntä hänen työssänsä, oli Antin käytös kokonaan muuttunut. Hän ei koskaan pienimmälläkään sanalla tai katseella viitannut siihen kohtaukseen, mikä heidän välillään oli ollut, hän hillitsi itsensä siihen määrään, ettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen todellisia tunteitaan. Hänen käytöksensä oli vakava ja hänen puheensa liikkui aina asiallisilla ja välttämättömillä aloilla. Mutta nyt, kun Antti seisoi yksin Hertan vuoteen ääressä ja näki hänet edessänsä kalpeana ja voimattomana, silmät kiinni painuneina, niin hänen itsehillitsemisensä loppui. Hänen rinnassaan pääsi voimakas tunne valloillensa, joka rikkoi kaikki sulut ja esteet. Ja hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja painoi polttavat silmänsä sen reunaa vasten.
Mutta äkkiä kohosi Antin eteen kuva selväpiirteisenä ja varmana. Hän näki pojan kaukana metsätorpassa makaavan kuumeissaan kovalla penkillänsä. Hän kuuli korisevan äänen kohoavan hänen rinnastaan ja näki hänen taistelevan tukehtumista vastaan. Ja hän näki Hertan kannattavan häntä käsivarsillansa ja kumartuvan hänen ylitsensä.
— Hyvä Jumala, sanoi hän puoliääneen — voisiko se olla mahdollista?
Hän nousi ääneti ylös polvistuneesta asennostaan ja astui hiljaa ikkunan luo. Hän peitti kasvonsa käteensä ja koko hänen ruumiinsa vapisi valtavan liikutuksen vallassa. Syvä nyyhkytys kohosi rinnasta ja hän puri hampaansa yhteen hillitäkseen itkun purskahdusta.
Olisiko mahdollista, että Hertta olisi saanut tartunnan metsätorpasta, että hän itse olisi joutunut sen taudin uhriksi, jota vastaan hän niin rohkeasti oli taistellut? Ei, se ei voinut olla mahdollista, kohtalo ei saanut olla niin kova. Se oli vain Antin kiihoittuneen mielikuvituksen harhakuva, kaikki esiintyi hänelle vain niin mustana ja synkkänä.
Hertta makasi hiljaa ja liikkumatta vuoteellansa. Antti hiipi varpaillansa ulos. Ilma huoneessa oli tukehduttaa hänet.
XX.
Hertta havahtui unestansa. Hänen ympärillään vallitsi täydellinen pimeys. Pää oli niin painava, ettei hän jaksanut sitä kohottaa tyynyltä, Kurkku oli kuiva ja hänestä tuntui ikäänkuin jotain paksua ja karheaa olisi siihen tarttunut. Hän rykäisi, hän koetti niellä alas tuon palan, joka vaikeutti hänen hengitystänsä, mutta se ei poistunut ja hän tunsi vain kipua. Tuska hänen ruumiissaan yhä yltyi ja kuume poltti hänen jäseniänsä.