— Älä puhu, Hertta. Minä ymmärrän sinua. Minä tiesin sen tulevan, minä tunsin sen niin voimakkaasti. Ja nyt sinä olet minun, yksin minun omani.
— Niin, Antti, minä näin sinut edessäni ja sinun lempesi, se syöksyi minun sydämeeni voimakkaana ja täysiäänisenä. Se riisti minut mukanansa ja minä tunsin silloin että rakastin sinua. Minä olen kauan sinua rakastanut, vaikka en ole sitä itse tietänyt…
Antti suuteli Hertan kättä. Se oli valkoinen ja läpikuultava.
Hervottomana se lepäsi hänen kädessänsä.
— Antti, — hänen korvaansa hiveli melkein kuulumaton henkäys, — sano ettei minun tarvitse kuolla, sano että minä saan elää sinulle ja sinun kanssasi. Katsos, minä olen vielä nuori ja minä halajan rakkautta — —
— Älä pelkää, kultani, Antti hyväili häntä, — ei sinun tarvitse kuolla, meidän rakkautemme on voimakkaampi kuin kuolema.
— Ei, minä näen sen tulevan, minä tunnen jo sen kylmän henkäyksen.
Lämmitä sinä minua, älä päästä sitä luokseni.
Hertta heittelihen vuoteellaan tuskissansa. Läähättäen hengitys kulki hänen kurkussansa.
— Älä anna sen tukehduttaa minua!
Antti kohotti päänalusta, niin että Hertta joutui melkein istuvaan asentoon.
— Onko sinun nyt helpompi olla, armaani? Hetkeksi tuska näytti laimenneen ja Hertta makasi hiljaa tyynyjen nojassa.