Antti istui ääneti kumartuneena vuoteen yli. Tuskanhiki valui hänen otsallansa. Hän koetti keskittää kaikki ajatuksensa yhteen kohtaan, hän tahtoi lujalla tahdon voimallaan sotia tautia vastaan. Hänen täytyi se voittaa, hänen täytyi pelastaa armaansa.
Mutta kesken hänen varmuuttansa hiipi epäilys hänen rintaansa. Se kasvoi ja kasvoi yhä valtavammaksi ja kammottavana aaveena se astui hänen eteensä. Jos kuolema todellakin tulisi ja vaatisi häneltä hänen onnensa, jonka hän vasta oli saavuttanut. Jos se riistäisi hänen sylistään morsiamen, ennen kuin se oli hänen omansakaan ollut. Ei, se ei saanut tapahtua, hän kilvoittelisi kuoleman kanssa, hän puolustaisi omaansa viimeiseen asti.
Nyyhkyttäen vaipui Antti polvilleen vuoteen ääreen.
XXI.
Päivä oli jo kulunut iltapuoleen. Pimeän varjot peittivät maata ja kalpeana kuu kohosi taivaan laelle. Sen hopeasäteet tunkeutuivat hienojen ikkunauudinten läpi huoneesen ja laskeutuivat Hertan vuoteelle. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vieläkin kalvakkaammat ja silmissä loisti kirkastunut ilme. Kasvonpiirteet olivat rauhalliset ja tyynet.
Hertta liikahti vuoteellansa.
— Antti, minä näin ihmeellisen unen, — Hertta puhui katkonaisesti ja ääni oli aivan kuiskaava. — Olin mielestäni pieni lapsi ja lepäsin äitini sylissä.
Hänen sylinsä oli niin lämmin ja pehmeä. — —
Mutta minun ympärilläni seisoivat kaikki pienet lapset — — he ojensivat minulle kätensä — — ja he värisivät vilusta — — ja kyyneleet vierivät heidän poskillansa — — Älä jätä heitä, Antti — — —
Hertta vaipui läähättäen alas tyynylle. Kasvon piirteet vääntyivät ja hän kouristi käsiänsä. Antti kohotti hänet pystyyn, koko hänen ruumiinsa vapisi pelosta ja tuskasta.