Hän oli niin kuvittelujensa vallassa, että hän sätkähti ikäänkuin äkisti unesta herätessä, kun ihmisjoukko alkoi ovea kohti liikkua. Tuolla kenraali Löfberg astui lihavan naapurinsa rinnalla, tämä oli senaattori Taube, hallituksen mahtavimpia jäseniä. Heidän jäljessään astui rouva Löfberg, keski-ikäinen, komea nainen ja hänen rinnallaan aivan nuori tyttö, joka nojautui kookkaan miehen käsivarteen. Tyttö katsoi lapsellisen kysyvä ilme kasvoissaan mieheen, tämä kumartui hänen puoleensa — Hertta saattoi nähdä miten hänen silmänsä loistivat — ja siveli tytön hansikoittua kättä. Hertta seurasi tuota paria silmillään ovelle saakka, se herätti hänessä niin omituisen tunteen, puoleksi sääliä, puoleksi katkeruutta. Se oli Antti Hammar, ja hänen morsiamensa, kenraali Löfbergin tytär.
Samassa hänen mieleensä muistui Väisäsen pilkallinen ihmettely, mitenkä Antti Hammar oli voinut kelvata kenraalin perheesen. Hän oli vain kansan mies synnyltänsä, yksinäisen naisen lapsi. Väisänen oli joskus puhunut hänestä, sillä he olivat samoilta seuduilta kotoisin. Hän oli saanut käydä kovan koulun, kärsiä puutetta ja vilua ja pilkkaakin kovasta kohtalostaan, joka oli heittänyt hänet ilman isää keskelle elämää. Mutta se oli vain karaissut hänen luonnettansa ja opettanut häntä turvautumaan omaan voimaansa ja työhönsä.
Hän oli vasta ylioppilaaksi tullut tutustuessaan Herttaan. Hänen olennossaan oli silloin jotain ujoa ja arkaa, hän oli tottumaton naisseurassa liikkumaan, sillä koko hänen nuoruutensa oli kulunut kirjan ääressä. Mutta Hertan seurassa hän oli vähitellen irtaantunut tuosta arkuudestaan, ja heidän välilleen oli muodostunut toverillinen suhde.
Hertan kautta hän oli tutustunut kenraali Löfbergin perheesen. Kenraali oli aineellisesti häntä kannattanutkin kuultuaan, kuinka ahtaissa oloissa hän eli. Hän oli mielistynyt tuohon vaatimattomaan ja ahkeraan poikaan, jonka koko elämä näytti rajoittuvan hänen lukujensa piirin sisäpuolelle.
Joku aika sitten hän oli mennyt kihloihin Elli Löfbergin kanssa. Hän oli nyt melkein valmis lääkäri, lähimmässä tulevaisuudessa hän saattoi saada viran ja perustaa oman kodin. Hertta ei ollut nähnyt häntä hänen kihloihin mentyään. Elli Löfberg oli Hertan koulutovereita, joskin Herttaa useaa vuotta nuorempi. Hän oli vielä täydellinen lapsi, pintapuolinen ja turhamainen, ilman mitään vakavampia harrastuksia. Hammarin kihlaus oli sentähden suuresti kummastuttanut Herttaa. Hammar, joka itse oli niin vakava, melkein raskasmielinen, mitenkä hän oli voinut kiintyä tuohon pieneen hupakkoon?
Hertta oli heidän jäljissään astunut ulos kadulle. Mutta ihmisjoukossa hän oli pian kadottanut heidät näkyvistään ja hän kiiruhti nyt vain kotiansa kohti.
Eräässä kadunkulmassa hän oli törmätä vastaantulijaan. Hän pysähtyi ja katsoi ylös. Lyhdyn valossa hän tunsi Antti Hammarin. Tämäkin pysähtyi, katsoi Herttaan ja hymyili. Siitä oli todellakin pitkä aika kulunut, kun he viimeksi olivat tavanneet toisensa.
Hammar astui Hertan rinnalla. Vaistomaisesti he hiljensivät kulkuansa. Olihan ilta kaunis ja virkistävä. He keskustelivat iltaisesta kokouksesta, Antti ei ollut siellä lainkaan Herttaa huomannut, osanotto oli ollut tavattoman suuri ja innostus yleinen. He innostuivat itsekin puhuessaan, lämpenivät yhteisestä asiasta. Ja tultuaan Hertan asunnolle, he puristivat lämpimästi toistensa kättä.
— Teidän täytyy ottaa osaa hätäaputyöhön, neiti Ek, sanoi Antti Hammar, pidellen Hertan kättä omassansa. — Minä puhun kenraali Löfbergille, hän tarvitsee innokkaita auttajia.
Hertta seisoi kauan aikaa vielä ikkunassaan ja katsoi ulos.