Hän lähtisi sittenkin hätämaille, hän ponnistelisi ja taistelisi, siksi kuin hän voittaisi, ja hänen täytyi voittaa. Ja kaukana pimeydessä hän näki häämöittävän valonsäteen, joka antoi hänelle toivoa ja rohkeutta.
II.
Ilta oli kirkas ja kylmähkö. Tuollainen talvea ennustava ilta, joka viikkoja kestäneen sade- ja sumusään jälkeen on virkistävä ja ilmaa puhdistava kuin ukkossade kesähelteellä. Kepeästi jalka liikkuu kovettuneilla kaduilla, helposti käy hengitys raittiissa ilmassa ja silmää sivelee sinertävä taivas lukemattomine tulinensa.
Hertta astui kepeällä mielellä ihmistungoksessa, joka myöhäisestä illasta huolimatta oli kerääntynyt kaduille jaloittelemaan. Tulet loistivat teatterin ikkunoista, ja läheisestä kahvilasta kuului hiljainen soiton sävel. Mutta Hertta astui nopeasti kiinnittämättä huomiotaan mihinkään ympärillään; hän näki vain edessään valaistun salin pitkine tuoliriveinensä ja kuuli ääniä ja puhetta. Hän tunsi sydämensä vielä sykkivän innostuksesta, outo, lämmittävä tunne oli tunkeutunut häneen ja saanut jok'ainoan hermon hänessä vireille.
Hertta painoi kädellään poskiaan. Ne hohtivat kuin tulessa ja otsa oli hiessä. Kuinka kuuma hänen oli. Hetkeksi hän pysähtyi ja veti syvältä henkeä. Sitten hän jatkoi taas kulkuaan.
Hän tuli Ylioppilastalolta, kansalaiskokouksesta. Hän oli kuullut kenraali Löfbergin puhuvan kadosta, joka oli kohdannut suurta osaa maata, — hänen korvissaan kajahteli vielä kenraalin äänen lämmin väre. Hän oli kehoittanut läsnäolevia auttamaan hädänalaisia, hän oli esittänyt keinoja miten hätää lieventää. Hän oli puhunut niin vakuuttavasti, niin innostavasti ja hän oli riistänyt satoihin nousevan ihmisjoukon mukanansa.
Ennen kokouksen alkua, saliin astuessansa, Hertta oli tuntenut ahdistusta, jonkunlaista pettymystä. Hänen katseensa oli kiintynyt etumaisiin tuoliriveihin, joihin kaupungin hienosto oli asettunut. Hän näki vain kiiltäviä silkki- ja samettikappoja ja liehuvia höyheniä, hän kuuli hillittyä naurua ja katkonaista puhelua. Ja hänet valtasi sanaton epätoivo. Mitä nuo silkkipukuiset naiset tiesivät kansan hädästä, mitä he kansan hyväksi saattoivat uhrata? Hän oli nähnyt heidät usein ennenkin hyväntekeväisyyttä harjoittamassa, hän tunsi heidän ompeluseuransa ja arpajaishommansa. Niillä oli niin kaunis kiiltävä kuori, mutta niiden sisus tuntui niin ontolta. Niiltä puuttui todellinen harrastus, ja ne kätkivät vain kauniin tarkoituksen alle liiallisen huvituksenhalun ja työnpuutteen. Mutta Hertan katse siirtyi heistä muutamiin vanhempiin herroihin. He näyttivät vakavilta ja huolestuneilta. Kenraali Löfbergin pieni, laiha vartalo katosi tuolin selän peittoon, mutta Hertta saattoi nähdä hänen harmaat, ohuet hiuksensa, jotka olivat pyyhkäistyt ylöspäin korkealta otsalta. Ja hänen kääntyessään naapurinsa, erään lihavan herran puoleen, Hertta näki vilahdukselta hänen silmänsä; ne olivat terävät ja vilkkaat.
Ahdistus katosi vähitellen Hertan rinnasta. Hänen mielensä tyyntyi ja turvallisuuden tunne tuli entisen rauhattomuuden sijalle. Vähitellen äänet asettuivat salissa, kenraali Löfbergin ääni yksin kantoi yli laajan huoneen. Ja mitä lämpimämmäksi se sävyltään muuttui, sitä syvemmäksi kävi hiljaisuus ihmisjoukossa. Ikäänkuin yksi ainoa sydän olisi sykkinyt, yksi ainoa henkäys kohonnut.
Hertta pyyhki silmiänsä. Olisiko hän sittenkin erehtynyt noiden ihmisten suhteen? He tunsivat varmaan yhtä lämpimästi kuin hänkin, heidän tarkoituksensa epäilemättä oli yhtä hyvä ja vakava. Miksikä he eivät voisi kansan hyväksi työskennellä samoin kuin hänkin?
Ja äkkiä hänelle kaikki kuvastui uudessa valossa. Hän näki siunausta tuottavan työn leviävän kauaksi sydänmaihin, ja avun ja lohdutuksen saapuvan moneen hädän ahdistamaan mökkiin. Hän näki tulen jälleen syttyvän kylmenneellä liedellä, tuvan pöydälle ilmaantuvan ravintoa ja kalpeille kasvoille nousevan ilon punan.