Väisänen keskeytti häntä.
— Ei veljen pidä turhia huolehtia. Osinkomaksut korkeintaan voivat pienentyä, mutta ne jotka kerran seisovat vankalla pohjalla, niinkuin "Vesa" yhtiökin, ne eivät vähällä horjahda.
— Niin sinä aina vakuutat, sanoi kapteeni epäilevästi, — ja sen nojalla minä "Vesa" yhtiöönkin kiinnitin niin suuret summat. Mutta jos se sortuu, niin minäkin menen sen mukana.
— No, no, eihän sitä vielä niin pitkällä olla. Voit täydellisesti luottaa minuun.
— Hertta, sanoi kapteeni, kun hän pöydästä noustua saattoi vieraansa huoneesensa, — lähetä meille kahvia ja konjakkia. — —
Oli jo myöhäinen ilta, kun Hertta yhä istui huoneessansa mietteihinsä vaipuneena. Hän tunsi niin omituista liikutusta. Hänen sydämensä sykki rajusti, jokin valtava tunne pyrki irti hänen rinnastansa. Hän pysytteli liikkumatta, ikäänkuin odottaen jotakin ja kuunnellen sisällistä ääntä. Hänen silmissään syttyi outo välke. Entäs jos hänkin voisi työskennellä kansan hyväksi? Jos milloin niin nyt, hädän sitä uhatessa, se tarvitsi apua, ja ehkä pappi kirkossa juuri tätä oli tarkoittanutkin. Entistä voimakkaampina nuo sanat nyt astuivat hänen eteensä. Hän luuli ne nyt täydellisesti ymmärtävänsä. Ne kutsuivat häntä työhön, ne viittasivat hänelle tien, jota hänen tuli kulkea. Ja kaukana Pohjan perillä hän näki edessään laajan työkentän, tuhansia tarvitsevia veljiä, jotka odottivat vain hänen apuansa ja lohdutustansa.
Mutta kesken innostustansa hän tunsi lamauksen ruumiissansa. Mitäpä hän, heikko nainen, voisi saada aikaan? Kahdella tyhjällä kädellänsä? Jos hän lähtisikin hätää lieventämään, niin voisiko hän muuta kuin nähdä nälkää yhdessä heidän kanssansa?
Hänen silmänsä kostuivat. Miksikä kaikki mihin hän yritti tarttua, muuttui hänen käsissään naurettavaksi?
Hertta säpsähti. Hän kuuli ääniä isän huoneesta. Miten usein tuo nauru oli herättänyt hänet kesken uniensa ja tunkeutunut hänen luoksensa yön hiljaisuudessa. Hän inhosi noita pitkiä yöistuntoja konjakkilasien ääressä, joiden jälkeen isä koko aamupäiviksi sulkeutui huoneesensa. Hän inhosi silloin koko kotiansa, johon hän oli kytketty kiinni, ja olisi halunnut katkaista kaikki vastenmieliset siteet.
Ei, hänen täytyi saada elämälleen tarkoitus, ilman sitä hän ei jaksanut elää.