Väisänen hieroi tyytyväisenä käsiään. Hertta katsoi halveksivasti häneen.
— Hyi teitä, kun iloitsette toisen vahingosta!
— Oma suu propsimus!
Hertta kävi yhä alakuloisemmaksi. Että saattoikin kerskailla uhrautuvansa kansan hyväksi vaikka kaikella toimella oli itsekäs tarkoitus. Olisipa kerrankin ollut näkemässä niitä, jotka todellakin kansan hyväksi työskentelivät.
Ja hän alkoi kertoa kansalaiskokouksesta, joka oli kutsuttu kokoon avun hankkimista varten hädänalaisille seuduille, ja kenraali Löfbergistä, joka oli asettunut homman etupäähän.
— Ei kenraali Löfberg tunne kansaa, sanoi Väisänen pilkallisesti.
— Hän on ainakin kansanmielinen, intti Hertta vastaan, — eikä etsi omaa etuansa.
— Onhan hän ottanut vävypojakseenkin kansan miehen, naureskeli Väisänen. — Kukapa olisi uskonut että Hammarin Antti kelpaisi kenraalin taloon.
Kapteeni Ek näytti olevan omissa ajatuksissansa. Hän katsahti rauhattomasti Väisäseen ja sanoi huolestuneella äänellä:
— Kato tulee tietenkin vaikuttamaan koko maan taloudelliseen tilaan.
Yksityiset yhtiötkin — —