Hertta painoi päänsä alas. Koko säälin tunne oli kuin poispuhallettu. Hän tunsi vain inhoa, koko hänen ympäristönsä kiusoitti häntä. Hän olisi tahtonut nousta ylös ja paeta huoneesensa. Mutta hän hillitsi itsensä ja jäi äänettömänä paikoilleen.
Kapteenilta oli keskustelu jäänyt huomaamatta. Hän oli kokonaan kiintynyt lautaseensa ja pureskeli hartaasti lihapaloja. Äänettömyys sai hänet heräämään ajatuksistansa. Hän katsahti Väisäseen, puna oli noussut tälle korviin saakka ja hämillään hän kilisteli kahveliansa.
— Millä matkoilla veli viime viikolla oli? kysyi kapteeni, pyyhkien rasvaa viiksistänsä.
— Kävin metsäkauppoja hieromassa. Väisänen tunsi taas seisovansa vakavalla maapohjalla. — Metsän hinta on alenemassa; huono vuodentulo ennustaa kovaa talvea ja rahat ovat vähissä.
— Omissa asioissako sinä kävit?
— Sekä omissa että "Vesa" yhtiön asioissa. Tuolla idän puolella myövät aivan polkuhinnasta.
— Ja teillä olisi sydäntä ostaa polkuhinnasta, herra Väisänen? sanoi
Hertta ihmeissään.
— Asia kuin asia. Ostajia on vähän näinä huonoina aikoina. Ei kannata rahoja kiinnittää tavaraan, joka ehkä ei kaupaksi kävisi. Mutta kansan hyväksi sopii jotain uhratakin.
— Kyllä sinä ostaa osaat, myhäili kapteeni. — Taskumatti toisessa kädessä ja rahat toisessa. Kuka siihen ansaan ei tarttuisi.
— Älä joutavia. Pitäähän liikemiehenkin saada palkkansa. Ei puulla metsässä arvoa ole, hänen käsissäänhän se vasta arvoon nousee. Sitä paitsi kilvanhan nuo käyvät kaupittelemassa. Ja kun eivät osaa puitansa lukea, niin oma syynsä, jos kaupassa kadottavat.