— Oliko neiti vermisellissä viime lauvantaina? kysyi Väisänen saadakseen keskustelun aikaan.
Hertta katsoi kysyvästi häneen.
— En tiedä, en ole kuullut mistään sellaisesta.
— Sehän oli sääli, se olisi varmaan teitä suuresti intreseerannut. Jos olisin tiennyt, niin olisin kutsunut teidät sinne. Yleisö aivan kilvan tunkeili laulajattaremme muotokuvan ympärillä ja konserveerasi sen johdosta.
— Ah, te tarkoitatte taiteilijanäyttelyn avajaisia! sanoi Hertta pilkallisesti.
Väisänen tunsi jotain ilmassa. Olisiko hän taaskin erehtynyt noiden vieraskielisten sanojen suhteen, joiden käyttäminen oli milt'ei kunnia-asiaksi hänelle muuttunut. Hän kadehti kaikkia niitä, jotka saattoivat kevyesti puhallella niitä ilmaan kuin saippuapalloja. Tosin hän ei ollut saanut korkeampaa koulusivistystä, juoksupojasta hän oli kohonnut kauppa-apulaiseksi ja sittemmin konttoristiksi, mutta luontaista kykyä ja sukkeluutta häneltä ei puuttunut. Ja alotettuaan oman liikkeensä, välittämällä asioita, hankkimalla lainoja, ostamalla ja myömällä arvopapereita, hän oli saavuttanut jonkunlaisen varmuuden ja asemankin yhteiskunnassa. Hyvät raha-ajat olivat häntä suosineet ja täsmällisyydellään ja uutteruudellaan hän oli voittanut luottamusta.
Mutta hän olikin äärettömän arka arvostansa. Hän ei kärsinyt pienintäkään pilaa ja hän pelkäsi alituisesti että toisetkin huomaisivat entisen juoksupojan, joka tuon tuostakin pisti päänsä esiin hienon ulkokuoren alta.
Hertta huomasi hänen epävarmuutensa. Hänen kävi äkkiä häntä sääli. Ja ikäänkuin hyvitelläkseen häntä hän sanoi:
— Se on suurenmoinen tuo muotokuva. Niin häikäisevän kaunis ja henkevä — —
— Ja niin mainiosti blaseerattukin! Aivan ovea vastapäätä — —