— Mikä ilo nähdä teitä, neiti Ek, sanoi Väisänen mielistelevästi ja hänen silmänsä saivat omituisen kiillon. — Miksi te aina olette niin näkymätön? Jospa te tietäisitte minkä onnen teidän läsnäolonne minulle tuottaa — — —
— No, no, veli hopea, paina puuta, kuka noista naisista viisastuu.
Parasta on heittää rauhaan. Kapteeni nauroi kovaäänisesti.
Hertta istui ääneti ja katsoi eteensä. Hän tunsi Väisäsen katselevan häntä, hänen katseensa oli tungetteleva ja hänen imelä hymynsä vastenmielinen. Mutta tahtomattaankin hänen huomionsa kiintyi Väisäsen moitteettoman hienoon pukuun ja valkoiseen kaulahuiviin, jonka neula kimalteli kaikissa sateenkaaren väreissä. Ja hänen katseensa kohosi hänen vasta ajelluille poskillensa ja rasvatuille hiuksillensa, joista levisi hajuveden väkevä haju huoneesen.
— Kippis, veikkonen, sanoi kapteeni ja tarjosi vieraalleen ryypyn. — Häh, häh, hyvää se tekee. Kapteeni tyhjensi yhdellä siemauksella lasinsa ja siveli kädellään partaansa. Se oli harva ja harmaja. Hänen kasvojensa väri oli tumma, melkein kupariin vivahtava. Monivuotinen ahavoituminen ja meren suolainen karaisu ei ollut mannermaallakaan hävinnyt. Puhuessaan hän alituisesti kilotti silmillään, ikäänkuin aurinko olisi häntä häikäissyt.
— Kolmekymmentä vuotta sitten, alkoi kapteeni kertoa, — tuhat tulimaista, joko siitä on niin pitkä aika kulunut, ja kuitenkin muistan sen kerran ikään kuin se olisi eilen ollut, — purjehdin Indian merellä. Hirmuinen myrsky nousi illan suussa ja — —
— Ja te hukuitte kaikki, lisäsi Väisänen iskien silmää Hertalle.
— Älä saakelissa — —
— Niinhän veli eilen illalla kertoi.
Hertta tunsi punan kohoavan poskillensa. Isän karkea puhetapa loukkasi häntä ja hänen meriseikkailunsa, joita hän niin mielellänsä kertoi jokaiselle, joka vain malttoi niitä kuunnella, ikävystyttivät häntä. Sillä hän oli jo kuullut ne monen monta kertaa.
Hetken aikaa kaikki kolme olivat vaiti.