Hän muisti sitten päivän eräänä keväänä. Kepein askelin hän oli astunut kotiin koulusta päästötodistus kädessänsä. Hän oli niin iloinen ja vapaa mielestänsä, hän näki elämän ensi kertaa hymyilevän edessänsä ja kaikki raskaat ajatukset olivat kadonneet. Isä oli palannut kotiin pitkältä matkaltansa ja aikoi nyt asettua kaupunkiin asumaan. Tuota aikaa oli Hertta kauan ikävöinyt, sillä oma koti oli väikkynyt hänen mielessänsä kuin ihana unelma. Yhä uudelleen hän oli mielessään luonut kuvan tuosta kodista, jossa hänelläkin isän huoneen vieressä olisi oma pieni soppensa. Hän asettelisi hienoja uutimia ikkunoihin ja kukkivia kasveja joka pöydälle, äidin kuvan ympärille hän kietoisi köynnöskasvin, joka ei koskaan saisi kuihtua ja kellastua. Ja kun kaikki olisi valmiina, hiipisi hän hiljaa isän huoneesen, käsipuolesta taluttaisi hänet äidin kuvan eteen ja kuuntelisi, mitä hän hänestä kertoisi.
Ja talvi-iltoina, kun isä syvässä nojatuolissansa istuisi takkavalkean ääressä, vetäisi hän matalan jakkaran hänen jalkojensa juureen. Hän uskoisi hänelle huolensa, ja isä lohduttaisi ja hyväilisi häntä. Ja he eläisivät pienessä kodissansa vain toinen toisellensa.
Mutta todellisuus ei ollut vastannut Hertan mielikuvia. Jo ensi hetkessä oli isä tuntunut hänestä vieraalta. Hänen olennossaan oli jotain karkeata, merikarhun tapaista, johon Hertta ei ollut edeltäpäin valmistunut. Hänen hyväilynsä ei lämmittänyt häntä, eivätkä hänen sanansa herättäneet vastakaikua hänen rinnassansa.
Vaistomaisesti hän oli myös tuntenut isän pettyneen hänen suhteensa. Hänessä ei ollut sitä hilpeyttä ja reippautta, jota isä varmaan olisi toivonut ja joka helpommin olisi lähentänyt heidät toisiinsa. Ja kahdeksan pitkää vuotta he olivat nyt yhdessä eläneet. Eläneet yhdessä, ja kuitenkin erillänsä.
Hertta huokasi syvään. Mitä nuo vuodet olivat hänelle antaneet? Nuo vuodet, jotka kuitenkin muodostivat hänen elämänsä parhaan nuoruudenajan. Hertta kohenteli tulta uunissa, puut olivat palaneet suuriksi kekäleiksi ja niitä liikutellessa loimuava liekki yltyi. Se kohosi terävänä tulikielenä luoden valoa ja lämpöä pimeään huoneesen, mutta samalla ahmien ja niellen kaikki ympärillänsä. Hän näki äkkiä omassa elämässäänkin tuollaisen liekin, joka hetkeksi oli valaissut ja lämmittänyt hänen sydänkammiotansa, mutta samalla myös polttanut ja tuhonnut hänessä kaikki. Hän oli rakastanut ja luullut myös olleensa rakastettu, mutta pettymys oli tullut liiankin pian. Ja jäljelle oli jäänyt vain tyhjyys ja katkeruus, epäilys ihmisiä ja omaa itseäkin kohtaan.
Siitä saakka hän oli hapuillut kuin eksynyt, löytämättä oikeata tietä. Jossain kaukana hänelle häämöitti epäselvä päämäärä, jonka edestä elää ja työtä tehdä, mutta aina kun hän luuli askeleen sitä lähestyneensä, katosikin se uudelleen. Ja tuossa alituisessa hapuilemisessa hänen mielensä muuttui yhä raskaammaksi ja alakuloisemmaksi.
Hertta nousi ylös. Kova ääni kuului eteisestä hänen korviinsa ja äänekäs nauru. Se uudistui jälleen ja raskaita askeleita kajahteli viereisestä huoneesta. Hertta sulki huoneensa oven. Hän tahtoi olla yksin. Ei mistään hinnasta hän halunnut nyt vieraiden joukkoon. Hän otti kirjahyllyltänsä pienen kirjan, sen lehdet olivat kellastuneet, ja kannet kuluneet, ja hän selaili sitä, etsien ja etsien yhä kiihkeämmin. Vihdoin hän pysähtyi. Niin, tuossa se oli, Matheuksen evankeliumissa — — "menkäät ja opettakaat kaikkea kansaa" — —. Hieno lyijykynän merkki marginaalissa, — varmaan äitivainajan vetämä, — tässä siis ei ollutkaan pelkän sattuman oikkua, vaan korkeampaa johtoa ja tarkoitusta. Hertta painoi päänsä käteen. Hän oli kuulevinaan äidin äänen, sanat olivat vain niin epäselvät ja vieraat. Mutta johonkin hän Herttaa tahtoi, johonkin suureen, joka vaatisi uhrausta ja itsensä kieltämistä. Ovelta kuului koputus.
— Neiti, tee on nyt pöydässä.
Hertta siveli otsaa kädellänsä. Hetkeksi hän jäi seisomaan ja hänen katseensa oli synkkä ja surumielinen. Mutta äkkiä hänen silmissään välähti ja jotain kirkasta levisi hänen kasvoillensa. Hänen huulensa liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Kun hän kääntyi mennäksensä, oli välke jo kadonnut ja kasvon piirteet saaneet entisen jäykkyytensä.
Viereisessä huoneessa seisoi kapteeni Ek vieraineen teepöydän ääressä.
Hertta ojensi kätensä herra Väisäselle.