Hertta katsahti tyttöön.
— Tahtoisitko sinä mennä naimisiin, Anna?
— Tahtoisin kyllä, kun olisi poika, jota oikein rakastaisin.
— Sinäpä sen sanoit, Anna.
— Kyllä se rakkaus tulee, neiti, ennenkuin arvaakaan. Ja hätäkös teillä, kun on kosijoita vaikka joka sormelle. Toista se on tällaisen kuin minun — —
Hertta laski kätensä tytön olkapäälle ja hymyili. — —
Tuli räiskien loimuili uunissa. Hertta nosti matalan jakkaran uunin eteen, kävi istumaan ja nojasi päänsä käsien varaan. Hänen ajatuksensa harhailivat hillittömästi sinne tänne, ja kaivautuivat kauaksi menneihin aikoihin.
Varhaisimmasta lapsuudestansa hän muisti illan, jolloin hänet oli kannettu suureen, kylmään vuoteesen. Vieraat kasvot olivat kumartuneet hänen ylitsensä ja hyväilleet hänen poskeansa. Joku oli käärinyt peiton lujemmin hänen ympärillensä ja jättänyt hänet yksin pimeään huoneesen. Hän oli huutanut äitiä, nimittänyt häntä hellimmillä lempinimillänsä, pyytänyt ja rukoillut, häntä tulemaan, mutta ovi ei auennut, eikä kukaan hänen luoksensa kiiruhtanut. Hän ei uskaltanut nousta vuoteestaan, oven suussa hän oli näkevinään valkoisen peikon, joka tavoitteli häntä laihoilla käsivarsillaan. Ja äkkiä hänen mieleensä muistui jotain outoa ja kummaa, — hän oli nähnyt äidin liikkumatta makaavan aivan uudessa kapeassa vuoteessa, hän oli nukkunut niin raskaasti, ettei ollut herännyt, vaikka häntä oli nimeltä huudettu ja hän muisti jonkun sanoneen että äiti oli kuollut.
Mitä se merkitsi, sitä hän ei voinut ymmärtää, mutta varmaan äiti oli lähtenyt jonnekin hyvin kauaksi, koska hän antoi Hertan maata yksin, ilman iltasiunausta ja ilman suudelmaa. Peloissaan Hertta oli painanut kasvonsa tyynyyn ja vihdoin nukahtanut nyyhkytyksiinsä.
Seurasi sitten aika, joka oli harmaatakin harmaampi. Ei pienintäkään vaihtelua tuossa pitkässä loppumattomassa päivien jonossa. Matka kouluun ja koulusta kotiin, siinä kaikki, mikä hänen mieleensä oli painunut. Vanha täti, joka joskus kuulusteli häneltä läksyjä ja nuhteli häntä, jos hän maitolasin kaatoi puhtaalle pöytäliinalle. Ja isä, tuo ahavoitunut, suippopartainen mies, joka joskus palasi pitkiltä merimatkoiltansa kotiin tuoden mukanansa eriskummallisia esineitä kaukaisista, vieraista maista. Mutta selvimmin hänen mieleensä oli painunut pitkät, pimeät illat, jolloin hän unettomana makasi vuoteellansa ja lakkaamatta tuumiskeli, miksikä hän oli heitetty niin yksin maailmaan, ilman kotia, vanhempia ja sisaruksia.