— Me tahdomme tanssia!
Tytöt purskahtivat nauruun ja hävisivät taas ovelta.
— Onhan aivan luonnollista, sanoi rouva Löfberg, — että nuoret tahtovat huvitella. Onneksi eivät kaikki ole ennen aikojaan kadottaneet nuoruudeniloansa.
Hertta puri huultaan ja nousi ylös. Kenraali Löfberg lopetti äkisti kokouksen.
Kun kenraali oli poistunut, niin kaikki kielet pääsivät valloilleen. Yksityistä ääntä oli mahdoton eroittaa, koko sali oli kuin kuohuva koski, jossa kimakat äänet kohosivat kuin valkoinen vaahto ylös ilmaan. Rouva Taube puolusti Hertta Ekiä, hän tuli oikein kiihkoihinsa ja sai useat muut puolellensa. Toiset asettuivat rouva Löfbergin puolelle, ja luopuivat vihdoin kiistasta ylenkatseellisella hymähdyksellä.
Hertta Ek seurasi Antti Hammaria kenraalin huoneesen. Kenraali istui syvässä nojatuolissaan tupakoiden. Hän kertoi Hertalle työstä hätäaputoimikunnassa, jonka puheenjohtajaksi hän oli valittu ja tiedoista, joita hätämailta oli saapunut. Kenraali olisi tarvinnut kirjeenvaihtoa ja kirjanpitoa varten jonkun nuoren naisen avuksensa, ja tiedusteli, tokko Hertta olisi siihen halukas.
Hertta tunsi rajua iloa rinnassansa. Hän olisi tahtonut tarttua kenraalia kaulaan kiinni ja kiittää häntä. Ja kuitenkaan hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän loi häneen vain katseensa, silmissä kimalteli jotain kosteaa ja suupielet värähtelivät.
— Milloin minä saan aloittaa, kysyi hän väräjävällä äänellä.
Kenraali hymyili hänelle ystävällisesti.
— Huomispäivänä, ja sitten säännöllisesti joka iltapuoli.