Hän oli tarjoutunut ostamaan taloa, kun kapteeni oli kireitä aikoja valitellut. Mutta kauppahinnasta he eivät voineet sopia. Silloin oli Väisäsen mieleen juolahtanut toinen tuuma. Hän päätti naida Hertan, olihan hän sievä tyttö, joskin hiukan kopea, ja talon hän saisi aivan kaupantekijäisiksi. Samalla Hertta aukaisisi hänelle tien korkeampiin piireihin, ainoa mikä häneltä nykyisessä asemassaan vielä puuttui. Ja saadakseen aikeensa onnistumaan, hän oli mielestään keksinyt erinomaisen keinon. Hän pyysi kapteenilta Herttaa vaimoksensa. Hän sanoi rakastavansa häntä ja katselleensa häntä jo kauan.
Mutta kapteeni oli nauranut hänen aikeillensa, eikä ottanut niitä todeksi. Silloin Väisäsen kelloon tuli toinen ääni. Hän sanoi välttämättä tarvitsevansa rahoja ja pyysi kapteenin määrä-ajan kuluttua maksamaan hänelle velkansa takaisin.
Kapteenin epätoivo ja tuska ei liikuttanut Väisästä vähintäkään. Hän oli sen jo edeltäpäin arvannut, mutta hänellä oli valtit käsissänsä. Ja yhä julkeammaksi hän kävi vaatimuksessansa.
Kapteeni oli vihdoin luvannut puhua Hertan kanssa ja koettaa välittää asiaa. Tosin hän olisi toivonut Hertalle toisellaisen miehen, olihan Hertta saanut hyvän kasvatuksen, hän olisi kelvannut vaikka kuinka hienosukuiselle herralle. Mutta olihan Väisänenkin kelpo mies, kyllä hän vaimonsa jaksaisi elättää. Ja mitä kauemmin hän asiata tuumi, sitä edullisemmaksi se hänestä muuttui. Ja vihdoin hän tuli niin sokaistuksi, että hän mielestään ajatteli vain tyttärensä onnea päättäessään kehoittaa häntä suostumaan.
VI.
Oli kirkas ja kaunis aamupäivä. Rouva Taube istui reessä muhkeaan turkkiinsa kääriytyneenä. Hertta Ek oli hänen rinnallaan. Kulkuset kilisivät ja kepeästi reki kiiti katua pitkin.
He eivät vaihtaneet montakaan sanaa, he nauttivat vain raittiista ilmasta, joka tulvimalla tulvi heidän keuhkoihinsa.
Reen nopea kulku hiljeni heidän tullessaan pitkälle sillalle. Sillan molemmin puolin avautui sileä jääkenttä, toisella puolella pojat luistelivat, toisella jää oli vielä heikkoa ja sillan alla kulki virta mustana ja kahlehtimatta. Kaupungin vanhalta tullilta he kääntyivät oikeanpuoliselle viertotielle, jonka sivukäytävällä liikkui taaja kansanjoukko. Ne olivat tehtaan työntekijöitä kaikki, jotka läksivät ruokatunnillensa kotiin.
— Miten kalpeat ja laihat nuo ihmisraukat ovat, sanoi Hertta katsellen heitä myötätuntoisuudella. — Kyllä heissä tuntuvat raskaan työn jäljet.
— Katsohan tuota naistakin, sanoi rouva Taube, osoittaen nuorta vaimoa vanhan miehen rinnalla, — kuinka välinpitämättömältä ja väsähtäneeltä hän näyttää. Ja tuo nuori mies, joka on ennenaikojaan tullut köyryselkäiseksi. Kyllä ruumiillinen, raskas työ tekee ihmiset vanhoiksi.