Hertta ei voinut kääntää katsettaan tuosta pitkästä jonosta. Hän näki joukossa lapsia, jotka näyttivät pysähtyneen kesken kasvamistaan. Kädet ja jalat olivat suhteettoman suuret ja kasvot olivat vanhenneet ennenkuin nuoruuden tuoreus oli niihin ehtinyt.
Tosin heiltä ei leipä puuttunut. Olihan heillä kullakin työnsä ja ansionsa. Mutta puuttuihan heiltä sittenkin kaikki muu. Kaikki se mitä hän ja niin monet muut hänen kanssansa olivat tottuneet pitämään elämän välttämättömyytenä. Kaikki se, mikä kevensi väsynyttä mieltä ja sulostutti elämän.
Tie kääntyi nyt vasemmalle leveältä viertotieltä. Talot kapean ja epätasaisen tien molemmin puolin olivat matalat ja ränstyneet. Ikkunoissa ei ollut kaihtimia ja pihoilla vallitsi epäjärjestys ja siivottomuus. Se oli köyhimmän työväestön asuinpaikka.
Rouva Taube ja Hertta astuivat ulos reestä ja käskivät ajurin odottaa.
Repaleisia lapsia kokoontui portille ja katsoa tuijottivat tulijoihin.
Rouva Taube puhutteli erästä poikaa ja kysyi työmies Puolakkaa. Poika ei vastannut mitään.
He astuivat portista sisään. Pihanpuolella oli kaksi ovea, portaat olivat jäiset ja liukkaat. He kolkuttivat ensimäistä ovea. Kun ei vastausta kuulunut, avasivat he oven. Takan ääressä seisoi keski-ikäinen nainen hämmentämässä pataa. Rouva Taube uudisti kysymyksensä.
Nainen katsahti tulijoihin. Hänen katseensa siveli rouva Tauben lämmintä, komeaa turkkia ja pysähtyi uutuuttaan kiiltäviin päällyskenkiin. Vaimo pudisti päätänsä.
— Puolakka? Olisiko se perheellinen mies?
Ja nopeasti hän alkoi kertoa kuka missäkin huoneessa asui.
— Tässä vastapäätä, porstuan toisella puolella asuu vanha pariskunta. Vaimo on sokea ja mies käy kaupitsemassa harjoja. Heitäkö rouva hakee? Huonosti he elävät, kyllä olisivat avun tarpeessa. Heidän vieressään asuu nuori pariskunta; mies on muurari; viikolla hän putosi alas telineiltä, ehkä rouva on kuullut, seisoihan se lehdissä. He veivät hänet klinikkaan. Vaimo parka on viimeisillään, tietäähän sen millainen elämä silloin on. Ja tuolla toisella puolella — — —