Vaimo puhui lakkaamatta, antamatta itseään häiritä. Hän tunsi kaikki koko talossa ja monet naapuritalotkin, itse hän oli leski ja piti nuoria miehiä ruuassa ja kortteerissa. Ajat olivat kalliit ja rahat tiukalla, mutta elihän sitä sentään päivästä toiseen.
Vaimon katse ei miellyttänyt Herttaa. Se ei ollut suora ja avonainen.
Ja suun ympärillä oli omituinen piirre; puoleksi hymyä, puoleksi tuskaa.
— Rouva on hyvä vaan ja menee tuohon toiseen rappuun, kyllä siellä pitäisi olla mies, joka vast'ikään tuli maalta työn hakuun. Mutta turha hänen oli tulla, ei täällä työtä kaikille riitä.
He läksivät pois hyvillänsä kun pääsivät erilleen tuosta suulaasta eukosta. Toisista portaista he löysivätkin miehen, joka oli juuri ulosmenossa, mutta tavatessaan naiset, hän pyysi heitä astumaan sisään.
Huone oli melkein tyhjä. Ikkunan luona pieni pöytä ja sen edessä horjuva tuoli. Nurkassa vuode, jossa joku lepäsi rääsyjen alla.
— Tulin puhumaan teidän kanssanne, rouva Taube pysähtyi keskelle lattiaa. — Te voitte saada halonhakkuuta meillä toistaiseksi, kunnes saatte sopivampaa työtä. Koetan hankkia teille halonhakkuuta muualtakin. Ja tässä olisi teille takki, ettehän te noissa ryysyissä voi olla. Mutta oletteko te raitis mies? Rouva Tauben katse kiintyi viinapulloon, joka seisoi ikkunalla.
— En minä, hyvä rouva, juo, mistä sitä viinaan rahaa saisi, kun ei ole leipäänkään. Jos minä edes olisin yksin kärsimässä, mutta vaimo ja lapset, joilla ei ole mitään. Se on isännän, tuo pullo tuossa.
— Ei sekään juo, kuului naisen valittava ääni vuoteesta. — Mutta kun minä en kykene ruokaa keittämään, niin pitäähän hänen saada jotakin lämmittävää kuivan kannikan lisäksi.
— Mikä teitä vaivaa? Rouva Taube astui lähemmäksi.
— Siitä saakka kun sain tämän pienen, vaimo näytti likaista kääröä vieressänsä, — olen ollut kovin heikko. En kykene mihinkään. Ja lapsikin on kipeä, se huutaa yöt päivät.