Rouva Taube katseli pientä kääröä. Se oli parin kuukauden vanha poikalapsi, mutta niin laiha ja heikko, että olisi voinut luulla sitä parin viikon vanhaksi. Pää ja kasvot olivat ruvessa, ilkeän ihotaudin vallassa.
— Teidän pitäisi saada lapsenne sairashuoneesen, sanoi rouva Taube.
— Kukapa sen sinne toimittaa. Kuka köyhän lasta säälii? Ei kukaan muu kuin Jumala. Hän sen aikanaan korjaa.
— Koetan tehdä minkä voin, sanoi rouva Taube.
— Ja te, Puolakka, te tulette huomenna työhön. Tuumimme sitten jotain lastennekin puolesta.
Rouva Taube ja Hertta läksivät pois. Ummehtunut ilma huoneessa kävi aivan sietämättömäksi. He ajoivat samaa tietä takaisin, kuin olivat tulleetkin.
— Eikö tohtori Hammar voisi toimittaa tuota lapsiraukkaa sairaalaan, sanoi Hertta. — Hän on parasta aikaa lasten-osastolla.
— Aioin juuri neuvotella hänen kanssansa. Jotain apua on heille hankittava.
Heidän tullessaan keskikaupungille, oli kaupungin hienosto juuri kävelyllään. Naiset käyskentelivät katukäytävällä turkkireunuksisissa sirkkeleissään. Hattuhöyhenet huojuivat tuulenhengessä ja suut hymyilivät. Kenoselkäiset upseerit kilisyttivät kannuksiansa, ja nuorten virkamiesten kepit heiluivat huolettomasti ilmassa. Olihan vihdoinkin kirkas talvipäivä, puut helmeilivät härmässä ja turkinkaulukset suojelivat arkoja korvalehtiä pakkaselta.