Kenraali hymyili ja tarttui Hertan molempiin käsiin.
— Soimäellekö? Mutta mitä luulette isänne siihen sanovan?
Hertan kädet painuivat voimattomina alas ja innostus hänen katseessaan sammui. Isän hän oli kokonaan unohtanut. Hän oli tahtonut uhrata elämänsä toisille, työskennellä kansan hyväksi, mutta mikä tuo hänen halunsa oikeastaan oli ollut? Itsekkäisyyttäkö vain?
Antti oli jännityksellä seurannut Hertan liikkeitä. Hän ei tiennyt itsekään mitä hän olisi tahtonut tehdä, epämääräinen tunne pakoitti häntä vain lohduttamaan ja auttamaan. Hän aikoi juuri nousta tuoliltansa, kun hän tunsi pehmeät käsivarret kaulassansa.
Puna kohosi hänen poskillensa, hänen oli mahdoton heti ajatuksiaan selvittää. Olisiko todellakin, — ah, Ellihän se oli, joka hänen huomaamattaan oli hiipinyt huoneesen ja kietonut kätensä hänen kaulaansa. Hän oli hienossa seurustelupuvussa.
— Minnekä nyt, pikku hiiri? Antin ääni oli epävarma, mutta hän koetti peittää hämmennystään.
— Elsan luo. Siellä on vieraita.
Antin mieli kävi äkkiä katkeraksi. Alituisesti Elli oli kutsuttu
Taubelle, nyt vasta se hänelle selvisi. Ja hänet valtasi halu pidättää
Elliä sieltä. Siitä oli niin pitkä aika kun hän viimeksi oli kahden
Ellin kanssa istunut, leikkinyt hänen kanssaan ja hyväillyt häntä. Ja
hän kaipasi äkkiä hänen suutelojansa.
— Jää kotiin täksi illaksi, Elli. Minulla on vapaa ilta.
Ellin kädet irtaantuivat Antin kaulasta.