— Tuossa on kirje neiti Fährlingiltä.
— Onko hän käynyt Soimäellä perustamassa turvakotia?
— Ei, ei vielä. Jos saamme täältä sopivan johtajan, niin hänen ei tarvitsekkaan lähteä.
Soimäeltä oli tullut pyyntö toimikunnalle turvakodin ja kansankeittiön perustamisesta ja toimikunta oli päättänyt täyttää heidän toivomuksensa. Sopivaa henkilöä ei kuitenkaan vielä ollut ilmaantunut sinne lähtemään.
— Tiedättekö mitä, sanoi Antti äkkiä, — nyt minä tiedän kuka sinne lähtee. Te sinne lähdette.
Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, niin hän katui jo sanojansa. Hän tunsi omituisen tyhjyyden hiipivän sydämeensä, pitäisikö hänen kadottaa Hertta, luopua näistä mieluisista hetkistä hänen seurassansa? Hänen huomaamattaan ne olivat muodostuneet hänelle melkein välttämättömäksi tarpeeksi, kuinka hän ilman Herttaa voisi toimeen tulla?
Mutta Hertta oli kohonnut seisoalleen ja katsoi Anttiin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hyvä Jumala, olisiko mahdollista että hänkin saisi työskennellä kansan hyväksi samoin kuin neiti Fährling ja sisar Cecilia.
Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän nousi ylös ja astui ikkunan luo ja painoi polttavan päänsä ruutua vasten. Ulkona riehui kova lumituisku, mutta Hertta tunsi ihmeellisen lämmön virtaavan sydämeensä. Ehkä häneltä ei sittenkään puuttunut rakkautta ja voimaa.
Hertta kääntyi äkkiä huoneesen päin ja riensi kenraali Löfbergiä vastaan, joka seisoi ovella.
— Sanokaa että minä saan lähteä.