Hertta seisoi seinävierustalla ja hänen silmänsä olivat koko ajan kiintyneet kenraaliin. Millä hellyydellä hänen katseensa siveli kenraalin harmaita hiuksia, korkeaa, jaloa otsaa ja sielukkaita, syviä silmiä. Hän oli nähnyt ilon noissa silmissä loistavan, vaan hän oli nähnyt niiden myös ilmaisevan huolta ja surua ja otsan vetäytyvän syviin uurroksiin. Hän olisi tahtonut kädellään sivellä tuota otsaa ja tasoittaa siitä kaikki huolien jäljet.
Antti Hammar astui saliin esitelmän aikana. Hän huomasi heti Hertan, jonka solakka, tummaan pukuun verhottu vartalo astui esiin seinän vaalealta taustalta. Hän tunsi rintansa aaltoilevan, hän ei voinut kääntää katsettansa hänestä. Kuinka rohkea ja elinvoimainen hän oli! Hänen katseensa oli suunnattu kauas ja hänen silmissään välkkyi kaiho tuntemattomaan avaruuteen. Hän olisi tahtonut pysähdyttää tuon katseen ja antaa tyydytystä sen kalvavalle kaiholle.
Hertta tunsi katseen kahlehtivan kasvojansa. Hän käänsi päänsä Anttiin päin ja tervehti häntä. Hänen poskilleen kohosi hieno puna ja hänen mielensä muuttui hilpeäksi. Antti ymmärsi häntä paremmin kuin moni muu, ja oli usein osoittanut hänelle myötätuntoisuutta. Rohkaissut häntä, kun mieli oli ollut masennuksissa ja herättänyt hänessä harrastusta kaikkeen jaloon ja hyvään.
Hän oli kadehtinut aina niitä, joilla oli vanhempia veljiä. Hän kuvaili veljen ja sisaren suhdetta niin runolliseksi, veli, joka opastaisi sisarta opin teillä ja sisar, joka veljeä ohjaisi ymmärtämään tunteiden moninaisia vaihteluja. Mutta Hertta, hän oli yksin, ja sentähden Antin ystävyys oli tuntunut niin hyvältä.
He istahtivat sivuhuoneesen pöydän ääreen. Ohjelma salissa oli loppunut, menuetti oli loistolla suoritettu ja tanssijat olivat hurmanneet yleisöä kauneudellaan, sulavilla liikkeillään ja iloa uhkuvilla katseillaan. Pöydät ja tuolit salissa olivat siirretyt pois ja yleinen tanssi oli alkanut.
Antti oli ollut koko iltapäivän työssä sairashuoneella. Hän oli väsynyt ja nälissään.
— Juottehan teetä, neiti Ek? Antti teki tilauksensa. — Minulla oli pieni hauska potilas tänään, kertoi hän sitten. — Hänelle oli tehtävä pienempi leikkaus, mutta en uskaltanut häntä huumata. Lapsi parka itki hyvin katkerasti, mutta kun kaikki oli ohitse ja kysyin häneltä, oliko hän ollut kiltti tyttö, niin hän vastasi yhä haikeasti nyyhkyttäen: "sitä minä en voi sanoa". Eikö se ollut rohkeasti sanottu?
Hertta hymyili.
Antti ojensi Hertalle teekupin.
— Milloin te matkustatte?