— Jo ensi viikolla. Mutta nyt kun matka on lopullisesti päätetty ja matkavalmistuksiinkin olen ryhtynyt, niin minusta tuntuu vaikealta lähteä. Ei minulta halua puutu, enkä myöskään pelkää matkan vaivoja ja rasitusta. Minun on vain niin vaikea jättää isääni, hän on jo vanha.
— Saanko sanoa teille jotain, neiti Ek. Minusta tuntuu kuin te viime aikoina olisitte muuttunut, ikäänkuin pehmennyt — —
Hertta punastui. Hän katsoi Anttia suoraan silmiin ja sanoi vakavasti:
— Minä olen ollut sokea ja kiittämätön. Kuinka paljon huolia me ihmiset itse hankimme itsellemme, sen sijaan että koettaisimme saavuttaa sisällistä sopusointua. Mutta on jo myöhäistä. Hertta nousi lähteäksensä, — ja minun täytyy olla varhain aamulla jo liikkeellä.
Antti saattoi Hertan etehiseen ja auttoi hänen päällensä.
— Saattepa nähdä, että tunnette tyydytystä, niin pian kuin pääsette työmaallenne ja teidän täytyy turvautua omiin voimiinne. Mutta jos te joskus kaipaisitte ystävän neuvoja, niin muistakaa silloin minua.
— Kiitos, tohtori. Hertta loi vakavan katseensa Anttiin ja puristi lujasti hänen kättänsä.
Antti jäi portaille seisomaan ja katsoi Hertan jälkeen. Yöllinen vilpeä tuuli siveli hänen ohimoltansa ja jäähdytti hänen rintaansa. Hänet valtasi tyhjyyden tunne, ikäänkuin osa hänestä itsestänsä olisi hävinnyt yöpimeään. Hän olisi tahtonut pidättää tuon katseen, joka vakavana ja luottavana oli häneen kiintynyt ja tuon lämpimän, hienon käden, jonka puristus oli luja. Hän olisi tahtonut rientää hänen jälkeensä, nostaa hänet käsivarsilleen ja kantaa hänet kauas pois, jossa ei mikään olisi voinut eroittaa heitä ja jossa vain heidän sydämensä sykintä olisi häirinnyt hiljaisuutta. Veri tulvi hänen sydämeensä, hän hengitti kiivaasti. Hän tunsi kovaa tuskaa ja samalla huumaavaa onnea rinnassansa. Miksi hän nyt vasta oli saanut nähdä noiden tummien silmien syvän katseen, miksi nyt vasta silmätä tuohon herkkään sieluun? Miksi hän itse oli sidottu, miksi hän ei voinut katkoa niitä kahleita, jotka painostivat häntä?
Anttia värisytti. Kylmä ilma tunkeutui ohuen frakkipuvun lävitse. Hän astui nopeasti saliin. Siellä oli tukehduttavan kuuma ja ahdinko hirveä. Nopeassa tanssin tahdissa pyörähtelivät parit toistensa ohitse, hiki valui herrasmiesten ohimoilla ja neitosten posket punoittivat.
Kuinka järjettömältä tuo hyppeleminen Antista nyt näytti. Mikä hirveä voimien ponnistus ja tuhlaus ilman minkäänlaista tarkoitusta. Se oli kai nuoruudenilon purkausta, mutta kaukana siitä oli liikkeiden sulavuus ja hempeys, joka olisi antanut jonkinlaisen aateluuden tarkoituksettomille hypyille.